Alma Hyttisen perheen evakkotaival

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Kaikki varmaan olette kuulleet tuon niin tunnetuksi tulleen Veikko Lavin tekenän Evakon laulun. Tuon laulun aihe on hyvin kuvaava taru evakkoperheen vaiheista. Mutta kuten vanha sanonta kuuluu, totuus voi o11a taruakin ihmeellisepi. Ede1lä mainittu sanonta tuli mieleeni kun kuuntelin Kivennavan Rantakylästä kotoisin olevan Alma Hyttisen ja hänen perheensä vaiheita 50-vuotta sitLen alkaneelta evakkomatkalta.

Mutta annetaampa hänen itsensä kertoa.

Kesä 1939 oli hyvin kaunis ja lämnin. Muistan sen siitäkin kun kaali kasvoi mei11ä tuona syksynä erikoisen hyvin. Isoimmat jopa yli 10 kilon painoisiksi.Sinä syksynäkin myytiin linnoittajille ja sotaväe11e kaalia toiskymmentä tuhatta kiloa.

Kaalin viljelyä meillä o1i harjoitettu useita vuosia. Si11ä o1i hyvä menekki, kun hapankaali oli kannaksella suosittu ruokalaji. Kaalimaalta olimme tulossa silloinkin kun tuo ns. YH-aika a1koi. Vastaamme tuli kylänmies 0nni Seppänen, ja hän kuiskutteli hyvin salaperäisesti jotain miehelleni Esa11e. Kun olimme o1leet kotona jonkin aikaa, tuli nuori poika kirkonkylästä ja antoi kirjeen miehelleni. Sen luettuaan hän aukaisi sinetöidyn kirjeen joka o1i häne11e jo aikaisenmin toimitettu, ja 1ähti siitä paikasta kiertämään kylää talosta Laloon, ilmoittamaan miehille liikekannallepanosta.

Samana iltana mieheni ja ky1än kaikki sotakelpoiset miehet rienivät kirkonkylään kokoontumispaikalle. Siviiliväestö11e, 1ähinnä vanhoille ja lapsille tuli sanoihin aikoihin kehoitus siirtyä sisä-Suomeen. Minunkin o1i, viiden lapsen ja sairaan anopin kanssa 1ähdettävä. Saimme naapurin miehen Summasen Esan kuljettamaan meidät hevosella Kanneljärven asema1le.Siellä meidät lastattiin härkävaunuun joka o1i tupaten täynnä evakkoon 1ähteviä. Kun vaunu oli ihan pimeä pyysimme asemamieheltä jotain valoneuvoa ja saimme häneltä kynttilän. Kun minulta ei tullut maitoa, eikä 1ehmän maitoakaan o1lut, lämmitin vaunun kaminan pää11ä vettä nuorimmaiselle lapselleni juotavaksi. Sanoin silloin, että jos tämä lapsi vielä tämän matkan jälkeen e1ää, niin e1ävät kaikki.

Härkävaunun lattialle oli levitetty olkia (pahnoja) pehmikkeeksi. Mukana oli kaikilla kuitenkin senverran eväst, ettei nälkä matkalla tullut. Kaksi yötä ja kaksi päivää tehtiin taivalta ennen kuin oltiin määränpäässä. Kyllä siinä matkan aikana monet lapset ja aikuisetkin itkivät.

Meidän evakkopaikkamme oli Virtasalmella oleva maalaistalo. Kahden viikon päästä saimme luvan palata kotiin, johon olikin ollut jo kova ikävä. Kun mieheni oli ollut reservissä, hoitivat naapurin emännä meidän poissa ollessamme karjaa. He olivat myöskin kaivaneet loput perunat maasta.

Se muutama viikko, jonka saimme välillä olla kotona, tuntui jotenkin sekavalta ja epävarmalta. Neuvottelujen tuoloksia seurasimme hyvin pelonsekaisin tuntein.

Noista herrojen neuvotteluista tulee mieleen se meidän iso kalkkunakukko. Meillä oli harrastettu kalkkunoiden sekä hanhien kasvatusta. Eräänäkin syksynä mieheni vei Viipuriin 75 teurastettua kalkkunaa. Helsinkiin asti oli mennyt tieto tästä. Tuona -39 syksynä vietiin meidän kasvattama kalkkunakukko Moskovaan neuvotteluja käyneiden herrojen herkuksi.

Tuli sitten se kohtalokas marraskuun viimeinen päivä ja toisen kerran evakkoon lähtö.

Lähettipoika toi mieheltäni kirjelapun, jossa hän ilmoitti, että koettakaa saada joku teitä kuljettamaan, minun on oltava täällä missä miehiä tarvitaan. Lähellä puolta yötä tuli mieheni veli Jussi sanomaan, että kahden aikaan on kylän oltava tyhjä siviiliväestä. Hän valjasti hevosen ja lähti meille kyytimieheksi. Otettiin vähän ruokatavaraa ja mitä käteen sattui mukaan.

Reen pohjalle laitettiin sänkyvaatteita pehmikkeeksi pienemmille lapsille ja mummolle. Seitsemänvuotiaan poikani kanssa kävelimme ylämäet ja huonommat paikat helpottaen hevosen kuormaa. Naapurin emännät kuljettivat meidän lehmämme omiensa mukana. Yksi lehmistä poiki matkalla ja sotilaat olivat sen teurastaneet.

Korpojan asemalla meidät moinien muiden mukana lastattiin härkävaunuun ja matka kohti tuntematonta määränpäätä alkoi. Viipurissa jouduimme kovaan pommitukseen. Ensimmäisen pommitusaallon aikana olimme junassa. Matkatavarat laitettiin vaunun seinävierustalle suojaksi. Kävimme lattialle pitkälleen ja väkeä o1i niin paljon eLLei tahtonut rinnakkain sopia. Kaikki olivat peloissaan , kuului itkua ja rukoilemista. Poikani sanoi sanoi: "Äiti,mie en ossaa ennää mittää rukkoi11a."

Pommeja putoili kahdenpuolen ratapenkereelle, sirpaleet lente1ivät ja tekivät reikiä vaunun y1äosaan. Sirpaleet pitivät se1laista ääntä kuin olisi päreitä kiskonut. Yksi vaunu junan peräpäässä oli syttynyt tuleen, nutta siinä oli vaan matkalaisten tavaroita. Ihmisvahinkoja ei tiettävästi junassa o1evi11e tullut. Junailija tuli ilmoittamaan että pommitus on ohi. Mutta ennenkuin päästiin 1ähtemään tuli toinen pommitusaalto. Meidät ehdittiin viemään linnankellariin suojaan ja sie11ä olikin turvallisempi olo. Vasta i11a11a päästiin jatkamaan matkaa ja kaupungissa loimotti useita tulipaloja. Meillä o1i jä11een o11ut varjelusta.

Meidän olisi pitänyt jäädä junasta pois Hämeenlinnassa, johon toiset meidän ky1ä1äiset jäivät. Huonasimme sen vasta kun juna lähti, mutta asemamies lohdutti meitä sanoen että sama se on mihinkä te menette, Juna vei neidät Ypäjä11e ja siellä tuli majoituspaikaksemme kansakoulu. Luokkahuoneet olivat täynnä kuin sillit suolassa, mutta me pääsimme erään toisen lapsiperheen kanssa opettajan huoneeseen asumaan. Soppaa mei11e o1i keitetty suuressa muuripadassa, ja omia eväitä särpimeksi.

Kun kaikki toiset evakot olivat joko muolaalaisia tai valkjärveläisiä, pyysin päästä sinne mihin kotikylän väki oli viety. Niin meidät taas hyyssättiin Hauholle Lautsian kartanoon, pikku mökkiin asumaan. Miehestäni en tietänyt mitään. Lähetin hänelle kuitenkin jouluksi paketin. Se tuli kuitenkin takaisin ja pelkäsimme jo pahinta. Siirtoväen huollon kautta saimme tietää toistemme osoitteen ja pääsimme kirjeenvaihtoon.

Sotakin loppui aikanaan ja mieheni pääsi kevää11ä -40 sivii1iin. Sainme ostaa vapaehtoisella kaupalla Lautsialan maista pienen tilan, jossa ei kuitenkaan ollut asuntoa. Asuimme edelleen tuossa Summasen Siirin mökissä ja isä aloitti rakentamaan uutta hirsitaloa.

Tuli kevät 1941 ja alkoi jatkosota ja mieheni joutui taas lähtemään rintamalle. Onneksi sain siskoni auttamaan, muuten olisin kuuden pienen lapsen kanssa ollut suurissa vaikeuksissa. Meille oli jo karttunut vähän eläimiä. Aamuin illoin oli kierrettävä ympyrä, kun lehmät, hevonen ja sika olivat kaikki eri rakennuksissa, eikä kaivokaan ollut liian lähellä.

Yksi hupaisakin tapaus tulee mieleen tuosta 1941 syksystä. Mei1le ilmoitettiin että saatte lahjaporsaan. Kävin sitä pyörä11ä hakemassa, eikä se enää mikään porsas ol1ut, jo aika iso. Tie o1i jäinen ja liukas kun sitä pyörän tavaratelineellä laatikossa kuljetin. Tietä kulki pyörällään myös joku mies, ja varoitti minua liukkaudesta. Kuinka ollakkaan, vähän matkaa kuljettuamme mies kellahtikin itse ja minä selvisin porsaineni kaatumatta.

Kevää11ä 1942 kotiutettiin rintamalta vanhempia ikäluokkia ja niinpä miehenikin joka o1i syntynyt-05, pääsi kotiin. Edellisenä vuonna aloitettu asuinrakennus o1i jo viimeistelyä vai11a valmis, vain uunit enää puuttuivat.

Mutta kun saatiin tietää että on mahdollisuus päästä takaisin kotiin Karjalaan, myytiin tila jota oli jo kaksi vuotta viljelty. Niin voimakas o1i kotiseudulle kaipuu, että sinne o1i päästävä vaikka jouduimme aluksi asumaan vieraassa talossa, kun oma oli sodassa palanut.

Vielä kerran jouduttiin asuinpaikkaa muuttamaan, ennenkuin syksyllä 1943 pääsimme muuttamaan omaan ns. asevelitaloon. Ei kuitenkaan päästy oikein normaalista e1ämänrytmistä kiinni, kun isäkin alkoi sairastella sodassa haavoittumisen jälkiseurauksena.

Kolmas evakkoon 1ähtö tuli viikkoa ennen juhannusta 1944, kun venäläisten suurhyökkäys alkoi. Lapset ja tavarat hevoskärryihin ja matkalle kohti Kaukialan asemaa. Vanhimman pojan Kalevin kanssa kuljetimme lehmiä. Kun asemalla nostimme suurta laatikkoa junaan, sanoi junailija, että ei noin isoa laatikkoa tänne oteta. Tähän vastasi paikalla ollut kotikylän nies, että iso on perekin. Tutuksihan tuo matkailu oli jo käynyt ja niin taas jyskyteltiin kohti Mikkeliä. Ja mikäs oli matkatessa kun o1i 1ämmin kesä. Jouduimme Juvalle ja sellaiseen paikkaan johon o1i vesimatkaa 5 kilometriä. Kiertämä11ä järven huonoa tietä matkaa tuli 12 km. 01ihan se jo esimakua tähän meidän nykyiseen paikkaamme. Tuon talon isäntäväki ei ol1ut vallan vieraanvarainen meitä kohtaan. Vaikka kävin illoin aamuin lypsämässä talon kahdeksan 1ehmää, niin maito o1i meidän haettava muualta. Mieheni joutui kutsuntaan kun vanhempia ikäluokkia jä11een tarvittiin rintamalle, mutta hänet laitettiinkin suoraan sairaalaan. Emme kuitenkaan joutuneet kauaa olenaan tuossa talossa.

Pääsimme taloon jossa o1i ystävä11inen vastaanotto, vaikka talossa oli iso perhe ja tilanahtauttakin. Tuolloin sattui yksi mieleen jäänyt tapaus. Eräänä iltana juoksivat lapset iloisina sisä11e ja huusivat: Maija tul1oo, Maija tu11oo. Meidän hevosemme nimi oli Maija, ja se oli jäänyt meistä Kaukilan asernalle. Kun Maija ei o11ut mahtunut junaan, niin eräs naapurikylän mies oli ottanut sen ja lähti ajaen tuomaan sen peri11e.

Lokakuun alkupäivinä tuli jä11een määräys muuttaa Hämeeseen, Ho1lolaan, jonka sanottiin olevan meidän kylän sijoituskunta. Mitäs siinä, tavarat kuormaan ja kohti Kalvitsan asemaa. siellä saimmekin viettää kokonaisen viikon, ennenkuin tu1i sellainen juna johon päästiin. Meitä evakoita oti asemalla enemmänkin, odotushuoneen täydeltä. Junaa odotellessa sattui se1lainenkin tapaus, että eräänä kuutamoyönä hevosemme pääsi karkuun. Juoksin sen perässä 5 kn, kunnes eräs hevosella ajanut myllymies tuli vastaan ja käänsi kuormansa tielle poikittain.

Aikanaan tuli junakin ja pääsimme Lahteen.Siellä ilmoitettiin mei11e talon ja ky1ännimi mihin piti mennä, missä se11ainen paikka on siitä ei ol1ut tietoa. Iltapimeässä ajelimme hevosella, kysellen aina että missäpäin sellainen paikka on. Hevonenkin o1i väsynyt, kun si11ä o1i koko päivän kuljetettu toisten evakoiden tavaroita. 01i jo myöhäinen ilta kun pääsimme peri11e.

Menin hyvin pe1äten taloon sisä11e ja ilmoitin, että meidät on määrätty teille asumaan. Talonväki rupesi nauramaan ja emäntä sanoi, että me odotimme teitä jo aikaisemmin, maitoautossa. He olivat 1ämmittäneet meille jo erillisen rakennuksen valmiiksi. Emäntä ei kuitenkaan laskenut rneitä sinne nukkumaan, vaan laittoi meille lakanoiden kanssa makuupaikat päärakennukseen. Minä sanoin että me olemme niin likaisiakin, kun koko viikon olemme olleet reissussa. Kyllä meillä on saippuaa ja vettä, sanoi emäntä. Kaksi päivää talonväki tarjosi meille ruuankin.

Muutaman päivän perästä tuli tieto Mikkelistä, että mieheni on kuollut. Emäntä hoiti lapset sillä aikaa kun minä järjestelin hautajaisia. Se oli hyvä talo, ei meillä ollut siellä mitään puutetta, saimme kaikkea mitä heilläkin oli.

Minä kävin auttamassa talonväkeä karjanhoidossa ym. töissä. Ostimme siitä talosta itsellemme yhden lehmän. Hevosemme oli naapuritalossa hoidossa ja työajossa. Maija hevosellamme oli kuitenkin niin kova kohtalo, että yöllä oli talon hevonen potkinut sitä niin pahasti, että se oli teurastettava.

Kaksi ja puoli vuotta asuimme siinä talossa. 01en jälkeenpäin käynyl siinä evakkopaikassa joka vuosi ja aina on ollut sydämellinen vastaanotto. Emäntä on sanonut, että teitä olisi pitänyt silloin auttaa vielä enemmän.

Tä11ä nykyisellä asuinpaikalla, jonka saimme vuonna 1947, on aivan oma historiansa. Tänne oli silloin vesimatkaa ja kaksi ja puoli kilometriä, ja 1isäksi 4 kilometriä linja-autotien varteen.

Kävin asutusherroille sanomassa, että miksi meidät laitetaan sellaiseen paikkaa. Kun ei ole isääkään ja on seitsemän lasta, joista vanhin on neljätoista ja nuorin neljä vuotta vanha. Tila on lisäksi liian pieni vain kuuden numeron kun meille kuuluisi kahdeksan numeron tila. Sanoin vielä, että lapsetkin joutuvat käymään koulua sellaisen matkan takaa.

Vaan mitäpä sanoikaan pääherra Tampereella. Me olemme katsoneet teidän parastanne, siellähän on kolmetoista rakennustakin. Minä kirjoitin Karjalanliittoon ja pyysin sieltä oikeutta. Karjalanliitosta kysyttiin asiaa Kivennavan kunnan esimieheltä, joka hoiti Kangasalan asutustoimintaa, että miksi olette antaneet lapsiperheelle sellaisesta paikasta tilan. Tuli seuraava vastaus: Olemme katsoneet oikeutta ja kohtuutta ja antaneet leski-ihmiselle rakennetun tilan. Tuo kirje on vieläkin muistona. Mikäpä siinä sitten auttoi, tännehän sitä tultiin kun herrat määräsivät.

Kyllähän täällä oli ne kolmetoista rakennusta jos niitä nyt rakennuksiksi voi sanoa. Olkikattoisia vanhoja röttelöitä, jotka olisivat hajonneet kun vähän rautakangella olisi tönäissyt. Navettakin oli sellainen ettei sinne ilman korjaamatta uskaltanut eläimiä viedä. Oli vanha asuinrakennus, jonka katto vuoti. Kyllähän siinä korjauksen jälkeen jotenkin juttuun tultiin, kunnes se parin vuoden kuluttua paloi ja jälleen taas osa tavaroista tuhoutui. Samana vuonna tehtiin uusi talo, tämä jossa nyt asutaan. Rakennustarvikkeetkin jouduttiin kuljettamaan lautalla ja veneellä Kerppolan rannasta kesällä ja talvella jäätä pitkin.

Kyllähän täällä on omat vaikeutensa olleet, mutta aina on niistä selvitty. Muistan erään heltatorstain. Postin kautta ilmoittivat, että Huutijärvellä koulua käynyt tyttäreni oli sairastunut. Hän asui 1ähempänä koulua, Mattssoni11a. Lähdin jalkaisin metsäpolkua pitkin Heponiemen kautta tyttöä katsomaan ja viemään evästä. 01i kelirikkoaika eikä suoraan jään kautta voinut mennä.

Kun pääsin Tylkkään o1i linja-auto jo mennyt ja kävelin koko matkan noin 15 km. Illalla taas jalkaisin takaisin. Kun nyt muistelee niiLä aikoja ihmettelee kuinka paljon ihminen jaksaakaan kun on pakko. 0li käytävä hoitamassa määrätyt asiat aikanaan, oli sitten vuodenaika tai sää mikä tahansa.

01en usein lapsilleni sanonut, että vilua ja nälkää ette ole joutuneet näkemään, vaikka muita vaikeuksia onkin ollut. Vuosikymmenet ovat vierineet ja meidänkin perheen kohdalla elämä muuttunut. Sahalahden maantie kulkee aivan talomme vieritse. 0n saatu sähköt, puhelimet ja muut nykyajan mukavuudet.

Nuo menneet raskaat ajat ovat yhäti kuitenkin muistoissa. Kaikesta huolimatta on oltava 1uoja11e kiitollinen siitä, että vaikeudet on voitettu ja kärsimykset kestetty.


Talosta Rantakylä 14

Rantakylä Kertomukset evakkotieltä Kertomuksia kylistä Matkakertomuksia Kivennavan historia