Aune Kurvisen toinen evakkomatka

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Aune Kurvinen, tyttönimeltään Aune Kirjavainen, syntyi Kivennavan Pihlaisissa vuonna 1932. Pihlaislaiset asutettiin pääosin Hauholle, sinne Hauhon Kalailaan Aunen isä Erkki Kirjavainen rakensi pientilan. Aune avioitui ilomantsilaisen Kauko Kurvisen kanssa vuonna 1958. He muuttivat ensin Helsinkiin ja sitten Hämeenlinnaan. Aune valmistui karjatalousteknikoksi, mutta suurimman osan työelämästä hän oli oikolukijana Karistolla.

Aune Kurvinen alkoi eläkkeellä ollessaan kirjoittaa ylös muistojaan lapsuudestaan Kivennavan Pihlaisissa. Hän kirjoitti käsin kolme paksua vihkoa, 512 sivua kaiken kaikkiaan ja omisti ne lapsenlapsilleen. Pikkutyttönä Aune kuunteli tarkasti myös mummonsa kertomuksia ja näiden myötä Aune Kurvisen muistelut laajenevat koko suvun tarinaksi. Sadan vuoden mittaiseksi kertomukseksi.

Aunen muistot ovat hämmentävän tarkat ja yksityiskohtaiset. Kun itse kirjoitin tarinaa isovanhempieni vanhemmista käytin paljon Aunen aineistoa ja tarkistin muista lähteistä sen mitä oli mahdollista tarkistaa. Tiedot pitävät paikkansa, Eeva-mummo oli tietenkin pakajanut kuten pikkulapselle asiat kerrotaan, mutta Aune muisti ilmeisesti kaiken mitä hänelle oli kerrottu. Ja kirjoitti tämän eläkeläisenä vihkoihinsa hyvällä ja värikkäällä kielellä. Oikolukija osasi käyttää kieltä.

Näissä vihkoissa on kuvaukset kahdesta evakkomatkasta. Talvisodan syttyessä ja jatkosodan loppuvaiheista. Aunen perhe nimittäin muutti jatkosodan aikana takaisin Pihlaisiin.





Isä ja Holttisen Johannes oli määrätty jäämään kylään viimeiseksi järjestämään tavaroiden kuljetusta ja tavaroiden kuljetusta ja kulkemaan talosta taloon katsomassa, että kylä oli tyhjä. Hevosen rattailla meillä oli eväät ja muut välttämättömät tavarat ja minun Saara lampaani vauvakaritsa. Karitsa oli korissa. Lauri-serkku asettui hevosen ohjaksiin kuskiksi, minä talutin Saara lammastani. Tahdoin huolehtia lampaastani itse. Saku pässi ja iso valkoinen lammas kulkivat lehmien keskellä. Siinä sitä sitten taas oltiin lähdössä evakkoon. Lauri edellä hevosen ja rattaiden kanssa, sitten lehmät lampaat ja perässä äiti, mummo, Airi, Liisa ja minä Saaroineni. Mierontie oli alkanut jo toisen kerran.

Saunakoti oli tyhjennetty. Minä kävin sen hyvästelemässä. Sanoin hyvästit keittiölle. (ollut saunan eteinen) pukuhuoneelle, saunalle ja isän 1924 rakentamalle olohuoneelle. Sitten laitoin kissoille pihamaalle maitoa lautaselle. Sitä ne jäivät litkimään. Kolonnamme eteni kylätietä kohti. Vilkuilin taakseni niin kuin kuin kotipihani ja pieni saunakotini näkyi. Jo toisen kerran. Olin vasta kahdentoista ja toisen kerran jo sodan takia koditon.

Illan hämyn saapuessa olimme tulleet Muolaan pitäjän Lehtokylän kankaalle. Sinne leiriydyimme, emmekä ainoastaan me, vaan monet, monet muut, sllä kylätielle saapuessamme tie oli täynnä kärryjä, lehmiä ja lampaita kuljettavia ihmisiä, lapsia, vanhuksia jne.

En muista missä vaiheessa yhytimme mummon ja äijän, äidin vanhemmat, eläimineen sekä Holttisen Esterin eläinten ja lastensa Anjan, Auran ja Raunin kanssa. Meistä tuli hyvä tiimi. Yhdessä vaelsimme evakkopitäjään saakka. Lehtokylän kankaalla riisuimme hevosen valjaista, luultavasti aikuiset lypsivät lehmät jollei niitä ehditty kotona lypsää. Minä en asiasta muuta muista kuin sen, että olin väsynyt ja nukahdin istuvilleni kärryjen taakse rattaan pyörään nojaten. Siitä minut aamulla herätettiin ja annettiin leipäpala suuhun ja vettä juotavaksi. Maitoa en juonut. Oli lähdettävä taas vaeltamaan. Ihminen sopeutuu tilanteen mukaan. En nähnyt kenenkään tulevan hysteeriseksi, huutavan tai itkevän. Sitä tekee kuin robotti ne asiat, jotka on määrätty, tai pakko tehdä, muut heittää syrjään, ajatuksetkin.


Seuraava etappi oli Äyräpäässä, Kaukilan asema. Siellä meidän oli määrä päästä junaan. Oli siellä mustalaisleiriä kerrakseen. 2-3 vuorokautta odottelimme siellä junaa, turhaan. Sekasorto oli niin suuri, ettei sellaista junaa, johon eläimet ja niiden kaitsijat olisivat päässeet tullut. Sanottiin, että vanhukset ja pienet lapset pääsevät junassa jatkamaan matkaa. Se tiesi sitä, että mummo ja Liisa pääsisivät junalla johonkin - minne, sitä ei tiedetty. Arvi-setäni vaimo Mirjami oli kotokylästä lähtenyt lastensa Ritvan ja Jorman kanssa lapsuudenkotinsa ihmisten matkaan. Hän luultavasti pääsi myös samalta asemalta junaan. Olimmeko nämä vuorokaudet jossain talossa yötä. On vähän siitä muistikuvaa ja pitihän niitä lehmiäkin jossain syöttää. On muistikuvaa saunassa käymisestä jne…

Taas olimme maantiellä - eikä yksin. Lisäksi alkoi rintamalta päin tulla autoja. Haavoittuneita, pää, kädet tai jalat siteissä, ensiavun saaneita kuljetettiin sairaalaan. Heitä oli kuorma-autojen lavoilla, joten näki heidät selvästi. Rääsyisiä, likaisia, nälkäisiä sotavankijonoja kulki ohitsemme, vartijat kiväärit olalla jonon kahtapuolta.

Seuraavaksi muistan Heinjoen pitäjän. Siellä leiriydyimme erään talon navetan vintille. Siellä oli heiniä. Talossa oli venäläinen sotavanki. Luottovangit pääsivät maalaistaloihin töihin. Tämä vanki oli oppinut jonkin verran suomea. Oli hauska heppuli ja yritti meitä naurattaa. Kerron erään vangin tarinan. Kuulin sen äidiltäni 1980-luvulla miehen kuoleman jälkeen. Hän oli silloin juuri kuollut. Hän oli kivennapalaisessa perheessä luottovankina. Perhe pyysi, että entinen Kivennavan kirkkoherra Otto Autere tekisi miehelle uudet paperit. Autere suostui ja miehestä tuli suomalainen eikä kukaan epäillyt. Hän muutti Jyväskylään, sai työpaikan ja perusti perheen ja rakensi perheelle talon. Äiti ja isä tiesivät tämän asian mutteivät kertoneet siitä kenellekään. Taisi olla 1980-luvun loppupuoli kun mies oli katollaan luomassa lunta. Hän putosi sieltä ja kuoli. Ehti kuitenkin elää suomalaisena yli 40 vuotta. Eikä tämä tarina ole ainoa.


Kerran eräs luutnantti kuvasi minut Saaran. Lieneekö kuva vielä jossain? Aira-sisko näki kesälomamatkallaan Ilomantsissa Taistelujen talon seinällä kuvan, missä äiti, Aira ja minä olimme rattaiden vieresssä jossain lepopaikalla. Hevonen oli riisuttu valjaista. Olavi, Airan mies otti siitä kuvasta kuvan, mutta se ei oikein onnistunut. Vahinko, ettei Aira kysynyt kuvan alkuperää. Taistelujen talon seinällä kuvat vaihtuvat yhtenään.

Minä reppana nukuin heti kun pysähdyimme lepäämään, syömään ja lehmiä ruokkimaan. Nukahdin pientareelle. Näkemättä jäi ruoanlaitot nuotiolla, lypsyt ym. Mekkokin hajosi takaa. Olin laittanut parasta päälleni, siitä suuresta vanhasta puserosta tehdyn silkkimekon. Se kului rikki. Minua hävetti. Vaihtovaatteita ei ollut. Ei auttanut muu kuin laittaa risaisen mekon päälle Airalta pieneksi jäänyt tummansininen puolitakki. Eihän siinä ollut kuin vuori ja päällinen, mutta kun ilma oli lämmin, niin minulla oli aina hiki. Turhuudestani sain kärsiä.

Yhden yön vietimme Saimaan kanavan varrella. Silloin minä valvoin pitkään ja ajattelin, että tämän muistaisin loppuikäni.

Lappeella olimme pidempään. Siellä oli iso heinälato, jossa nukuimme. Kun yöllä lähdin pissalle, heinien sisällä oli niin paljon ihmisiä, että aina tallasin jonkun päälle. Siellä hävisi myös meidän Sakupässi, iso ja itsepäinen kuin mikä. Saku oli lisäksi kova pökkimään, ei helposti päästänyt lähelleen. Minä olin saanut pässistä yliotteen. Minua Saku ei edes yrittänyt puskea. Tosiasia oli, että isoisäni Hiiren Juho oli tappanut Sakun ruuaksemme. Äiti kertoi sen minulle vasta yli neljänkymmenen vuoden jälkeen. Siihen saakka luulin Sakun karanneen.

Syy, minkä takia viivyimme Lappeella lähellä Lauritsalaa oli, että isä ja Holttisen Johannes löysivät meidät sieltä. Kun nostomiehen hommat oli suoritettu he lähtivät peräämme. Luultavasti tulivat sotilaitten autoissa. He olivat päättäneet lähteä hevosilla Kaukilan asemalta hakemaan meidän tavaroitamme. Uhkarohkea yritys olihan rintamalinja lähellä. Meillähän ei ollut muita vaatteita kun mitkä olivat päällämme. Miehet toteuttivat aikeensa ja lähtivät henkensä uhalla kohti rintamaa. Sotilaat eivät olisi heitä enää päästäneet, mutta näm mitään pelkäämättömät miehet vain jatkoivat matkaansa kielloista huolimatta. “Menkää sitten omalla vastuullanne” sanoivat sotilaat. Taistelut olivat jo paikalla käynnissä kun he saapuivat Kaukilaan. Kiireellä he etsivät tavaroitamme, ja löysivätkin, ainakin osaksi. Laatikkoa, jossa oli sodassa kaatuneen setäni tietosanakirjoja ja ym kirjoja ja nippu äidin valokuvia, mm äidin ja isän kihlakuva, ei löytynyt. Ihme. että tavarapaljoudesta löysivät edes ne mitä löysivät. Minua harmitti vuosikaudet kadonnut kirjalaatikko ja harmittaa vieläkin. Jäikö venäläisille vai minne joutui? Olihan siinä nimi päällä. Meille se vain ei ikinä tullut.

Matka jatkui. Kuskina oli nyt isä. Lauri serkku oli jatkanut matkaa Imatralle ja kotiinsa Immolan kasarmille. Kun talutin Saaraani Lappeenrannan kaupungin läpi sanoi yksi mies minulle: “Mitä sinä tuota lammasta talutat?” Mitäpä minä siihen pieni tyttö olisin osannut vastata.

Lappeenrannan paikkeilla tapahtui siirtoväen kahtia jako. Toinen ryhmä laitettiin kulkemaan Saimaan länsi- toinen itäpuolta Puumalan salmen kautta. Päämäärä tiedettiin. Se oli Juvan pitäjä Savossa, nelisenkymmentä kilometriä Mikkelistä. Me lähdimme vaeltamaan länsipuolta: Savitaipale, Suomenniemi, Mäntyharju, Ristiina, Porrassalmi, Mikkeli, Juva.

Taisi olla Savitaipale missä saimme ystävällisen vastaanoton. Talon nimi ja sukunimi oli Heikka. Isäntä oli Aatami ja emäntä Eeva. Minua nauratti kaiketi ensimmäisen kerran koko matkan aikana. Siellä meitä pidettiin kuin piispaa pappilassa. Mummo taisi leipoa leivätkin siellä. Erään veitsen tarinakin alkoi sieltä. Meidän veitsien joukkoon oli vahingossa joutunut talon veitsi, tuollainen tavallinen melko pitkäteräinen pöytäveitsi. Se eli pitkän elämän. Oli äidin veitsien joukossa hänen kuolemaansa saakka. Minäkin kuorin sillä monet perunat. Isä oli näköjään sitä teroittanutkin. Lopuksi siitä oli teräkin osaksi katkennut, mutta aina vaan käytössä. Minä seurasin veitsen tarinaa koko sen elämän ajan. Lienevätkö toiset edes muistaneet mistä se oli lähtöisin. Äiti kirjoitti heille myöhemmin ja kortteja lähettivät puolin ja toisin.


Mäntyharju ja Ristiina olivat seuraavia etappeja. Äitikin oli vapaampi kun isä oli turvana. Hän oli ollut koulussa mato historiassa ja iloisena katseli paikkoja, joita oli historiassa lukenut. Muistan Mäntyharjun kauneiden, samoin Porrassalmen. “Tässä on ollut Porrassalmen taistelu” sanoi äiti. Oli todella kaunis paikka. Olen sen jälkeen joskus halunnut käydä siellä, mutta taitaa käymättä jäädä.

Ristiinaan jouduimme juhannukseksi 1944. Se juhannus lienee ollut kaikkien aikojen juhannus. Myrskysi, satoi rakeita, ilma oli jääkylmä, ukkosti. Sama oli myös rintamalla. Niin vihollinen kuin taivaankin voimat näittivät voimansa. Olimme saaneet majapaikan isosta kartanosta. Niin ulkorakennukset kuin kartanon pirttikin oli täyttynyt meistä. Aira nukkui jossain navetan parvella, minä oli äidin kanssa pirtissä, ehkä isäkin. Pirtin lattia oli joka millimetriä myöten täynnä nukkuvia. Saara karitsoineen värjötteli aitan terassilla. Onneksi naru ulottui niin pitkälle. Tätä mylläkkää kesti koko juhannuksen. Onneksi tuli tyven. Aurinko paistoi ja oli lämmintä. Lähdimme edelleen vaeltamaan. Tuli vastaan se kaunis Porrassalmi, sitten Mikkeli. Saarani uupui. Jalat eivät enää kantaneet. Isä nosti Saaran rattaille karitsansa viereen ja sitoi sen jalat kiinni.

Ohitimme Mikkelin ja yövyimme jälleen erään kartanon rakennuksissa. 30-40 km oli vielä edessäpäin. Päämääränä oli Nääringin kylä Juvan pitäjässä, tarkemmin Sutelan talo. Olin lapsi ja minulta jäi hämärän peittoon, mistä nämä tarkemmat ohjeet saatiin. Jostain ne kuitenkin annettiin.

Joko olisimme illalla perillä ajattelin seuraavana aamuna. Siinä sitä sitten talsimme, kunnes tuli Juvan pitäjän kyltti. Tuli Hatsola niminen kylä. Siellä oli kauppa ja meijeri. Saimme tietää, että tovin matkaa vielä, niin tie kääntyisi vasemmalle Näärinkiin. Hiiren, mummolan, sakki ohjattiin Maivala nimiseen kylään. Sinne joutuivat myös setäni vaimon Mirjamin lapsuuskodin ihmiset. myös Mirjami Ritvan ja Jorman kanssa. Ehkä Holttisetkin.

Vihdoin luki Näärinki. Kylän alkupuolella vasemmalla oli pikku talo, melkein torppa. Ilta oli jo pitkällä. Poikkesimme sinne kysymään Sutelan taloa. Jäimme sinne vielä viimeiseksi yöksi. Oliko näin? Ainakin muistelen niin. Tietä myöten kulki kaksi suruharsoista naista. Talon emäntä sanoi, että toinen naisista oli Sutelan tytär. Molemmilta oli veli kaatunut. Siihen aikaan ja vielä 50-luvullakin oli tapana pitää hattuun kiinnitettyä suruharsoa puolison kuoltua vuosi, muun läheisen kuoltua puoli vuotta. Jos tämän nyt oikein muistan.

Talonväen neuvojen saattelemana lähdimme etsimään Sutela nimistä taloa. Nääringintiestä oikeaan erkanevan pikkutien kohdalla osasimme kääntyä vasemmalle. Pienen metsämatkan jälkeen tuli peltoaukea ja keltainen talo alkoi näkyä. Vihdoinkin kahden viikon vaeltamisen jälkeen majapaikka!

Talo näytti siistiltä. Isäntäväki otti meidät ystävällisesti vastaan ja ohjasi isoon pirttiin, josta tuli asuntomme. Selittivät, että kolme poikaa oli sodassa, neljäs, toinen kaksosista oli kaatunut. Isäntä oli 55 v, emäntä 58 v. Lahja tytär 32 v ja talossa väliaikaisesti sodan ajan asunut Lyyli miniä 27 v. Siinä talon väki. Vanhimman pojan Ension vaimo oli lähtenyt tyttärensä Elvin 8 v kanssa lopullisesti lapsuuskotiinsa naapuripitäjään. Tosin Elvi tuli kesällä pysyvästi isänsä kotiin asumaan. Onneksi pirtti oli suuri kun siihen tuli toinenkin kivennapalanen Kopran perhe. Meitä asui lopullisesti sodan loputtua pirtissä 11 henkeä. Meitä 6 ja Kopria 5. Pirtissä oli myös erittäin pitkä pöytä. Toinen pää kuului Koprille, toinen meille. Koprilla oli kolme poikaa. Vanhin, Heino, 21 v oli sodassa.

Pihlainen Kertomukset evakkotieltä Kertomuksia kylistä Matkakertomuksia Kivennavan historia