Ensimmäinen evakkomatkani 1939

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ent. Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1989
Pimiä Esteri o.s. Suutari


Kävin tässä kirjoittamaan niistä raskaista evakkomatkoista, jotka eivät ikinä jää mielestäni pois. Ne kärsimykset olivat niin raskaita, kuin tulikirjaimin kirjoitettu sydämeen, kun niin monta kertaa piti lähteä ja kotinsa jättää. Aina oli lusikasta aloitettava.

Olen Ester Pimiä o.s. Suutari Kivennavan Kaukolempiälän kylästä. Tulin Ikolasta vaimoksi Sulo Pimiälle. Tässä oli kolme kylää: Voipeela, Liikola ja tämä Kaulolempiälä. Oli vain pieni välimatka, ne olivat kuin samaa kylää. Kanneljärven rajalle li vain 5 km.

Syksy 1939 tuli silloin kaikkine murheineen, ei sitä olisi uskonut, kaikki kävi niin nopeasti. Kaikki kesätyöt oli tehty, pakkaset tulivat syys-lokakuun vaiheilla ja maa oli niin vahvasti jäässä, että jos jollain oli vielä perunaa maassa, niin kuokka ei siihen pystynyt. Miehille tuli kutsu reserviin Kivennavalle, mistä heidät jaettiin eri paikkoihin rajalle. Mieheni joutui Tonterin kylän suunnalle. Seuraavana päivänä tuli käsky, että naisten ja lasten pitäisi lähteä ns. vapaaehtoiseen evakkoon. Herrat olivat Moskovassa neuvottelemassa.

Määräys oli, että aikaisin aamulla oli mentävä Kanneljärven asemalle, mihin oli matkaa 15 km. Kotiin jääneet miehet veivät meidät hevosella asemalle, eihän silloin ollut autokyytejä. Muutamia naisia jäi kylään hoitamaan lehmiä ja pienempiä elukoita.

Asemalla oli koko päivän hälinää, ei tahtonut päästä mihinkään lasta syöttämään. Minulla oli puolivuotias poikavauva ja lapsia oli muillakin. Vasta illalla puoli kymmenen rupesivat lastaamaan meitä härkävaunuihin. Oli siinäkin kestämistä. Kolme vuorokautta teimme matkaa ennen kuin olimme Virtasalmella Kantalan asemalla. Hevosmiehiä oli kutsuttu asemalle ottamaan meitä taloihin kortteeriin. (huom. matka tuskin silloin lokakuussa –39 kesti 3 vrk., muistelija tarkoittanee toista lähtöä.)

Kun sitten olimme olleet siellä kuukauden ja neuvottelut loppuivat Moskovassa, eikä päätöksiä tullut, niin herrat luuli, ettei sitä sotaa tulekaan. Niinpä he rupesivat laskemaan meitä pois sieltä evakosta omilla kustannuksillamme. Naapurimme isäntäkin sieltä Voipeelasta tuli hakemaan perhettään, ja minäkin lähdin samaan matkaan. Virtasalmella oli talvinen ilma koko ajan, vaikka ei ollut paljon lunta. Kun tulimme kotiin, ilmat alkoivat lämmitä. Saimme olla kotona vielä lähes neljä viikkoa, ennen kuin se tosi sota alkoi. Ikävintä oli niillä, jotka yöllä olivat palanneet kotiin ja aamulla oli lähdettävä takaisin. Kotiin jäivät eläimet, kuka lienee korjannut.

Joulukuun ensimmäisen päivän yönä kello 2 tultiin sanomaan, että kahden tunnin päästä on oltava Pamppalan kylässä, mihin meiltä oli matkaa kolme kilometriä. Meidän piti saada naapureilta apua päästäksemme sinne. Siellä oli jo paljon väkeä. Se on sellainen mäkikylä, josta näkyi, miten koko pitäjä paloi – kauhea tulimeri.

Meidät vietiin sitten Korpiojan asemalle, jonne saavuttiin aamuhämärässä. Koko päivän jouduimme olemaan metsässä, koska asemarakennukseen ei pommitusuhan takia voinut mennä. Lunta oli ja kylmä siinä tuli. Vasta illalla päästiin härkävaunuihin. Kun kolme vuorokautta oltiin siellä tiiviisti kuin sillit suolassa, tultiin Hämeenlinnaan, josta edelleen Hauholle. Siellä ne sitten meitä jakoi, ja meitä joutuikin naapureita seitsemän perhettä samaan taloon. Isäntä oli antanut talonsa vuokralle ja vuokraaja asui omassa talossaan. Tässä oli kolme huonetta ja keittiö. Siinä sitä vain oltiin. Talvi oli ankara ja kovat pakkaset sekä paljon lunta. Kenelläkään meillä ei ollut muuta kuin vaatteet päällä. Vesikin oli tiukalla, lähteestä kaukaa kannettiin. Koko talvessa ei saanut saunassakaan käydä, ei ne puitakaan liikoja antaneet.

Kesällä 1940 me ja kaksi muuta perhettä tulimme Lammille. Heinä- ja viljapelloilla käytiin taloissa töissä, kun työmiehiä oli vähän. Puita saimme itse kasata isännän metsästä. Kaksi vuotta olimme Lammilla, kunnes kesäsota alkoi 1941. Nyt ei meidän tarvinnut lähteä evakkoon, mutta Lammillekin tuli rajaseudun asukkaita paljon.

Kun suomalaiset saivat vallattua maata takaisin, niin mekin päästiin kotiin v. 1942. Meillä oli koti säilynyt, vaan kyllä sitä sai pestä ja korjata, ennen kuin kunnossa oli. Pellot saatiin hyvin viljalle ja karjaa hommattiin. Kyllä silloin tehtiin työtä, mutta se kannatti, että saatiin kaikki kuntoon.

V. 1944 alkoi se uusi sota, joka sotki kaikki. Kaksi vuotta oli saatu olla entisillä sijoilla ja taas oli lähdettävä. Mieheni oli haavoittunut talvisodassa jalkaan, johon meni sirpaleita. Hän joutui olemaan monta kertaa sairaalassa, vaan selvisi siitä. Kesäsodassa hän oli Itä-Karjalassa Poventsassa tykistössä ja siellä meni kuulo niin huonoksi, ettei voinut pitää kuulolaitetta. Tämä venäläisten suurhyökkäys alkoi niin kovilla pommituksilla kesäkuun alkupäivinä lauantai-iltana, että pyhäaamuna oli lähdettävä. Meitä oli monta naista ja nuoria poikia, jotka läksimme ajamaan lehmiä, joita oli tuhansia (!). Meille sanottiin, että kun päivän ajatte, pääsette junaan, mutta aina kun tulimme jollekin asemalle, sanottiin junan olevan täynnä. Karja oli keväällä vauhkoa sellaisessa tungoksessa, joten monta mutkaa matkassa oli. Ne, joilla oli hevonen, olivat voineet ottaa vaatetta ja evästä mukaan ja sitoa lehmät kärriin kiinni. Jalan kulkevilla tietysti vaikeampaa. Alkumatka piti ajaa karjaa yötä päivää, joten siinä väsyivät niin ajajat kuin eläimetkin. Minäkin kadotin vastapoikineen lehmän, joka teki kaksi vasikkaa. Se ei jaksanut enää kävellä, vaan jäi Antreaan. Kolme vuorokauden kävelyn jälkeen tultiin Kaukilan asemalle. Oli siinä tekemistä, että sai ruokaa ja vettä eläimille.

Viipurissa oli ollut se suuri räjähdys (ammusjunan ?) ja Elisenvaarassa kauhea evakkojunan pommitus, joten meille sanottiin, että menkää eteenpäin miten pääsette. Ei siinä auttanut muu kuin lähteä jatkamaan matkaa jalkaisin. Juvan pitäjässä meidät sitten otettiin vastaan. Ei meillä ollut paljon evästä eikä rahaa mukana, eikä kukaan olisi enää antanut ruokaa, kun isot karjalaumat kulkivat yhtenään. Itseltämme olivat vaatteet likaantuneet ja kengät hajonneet. Lauritsalassa pyysimme apua, ja meille luvattiinkin kauniisti junakyyti. Juna ei kuitenkaan lähtenyt, joten Juvalle asti oli käveltävä. Kolmeen viikkoon en tiennyt lapsista ja mummosta mitään, he taas olivat hätäilleet minun menehtyneen pommituksiin. Vähällä olikin käydä niin, että olisimme jääneet sinne, ellei viime hetkessä olisi tulleet vanhuksia ja lapsia hakemaan.(?)

Tulimme isoon taloon, jossa oli perhettä isäntä, emäntä, isännän sisko sekä 10-vuotias ottopoika. Heidän oli annettava meille kaikki mitä tarvitsimme, kun meillä ei ollut kuin vaatteet ja nekin likaiset. Ei ollut mahdollista pestä pyykkiä. Kaupastakaan ei silloin saanut vaatetta, kaikesta oli pula, vaan aina oli mentävä eteenpäin. Tein talossa kaikenlaista työtä puun kaatamisesta karjanhoitoon sekä sisätöitä. Tehtiin tuhansia tukkuja lampaille, oltiin peltotöissä, kun silloin vielä sirpillä niitettiin viljat. Autettiin kaikessa.

Mieheni pääsi jo lokakuussa kotiin, kun sota loppui. Muutimme sitten Parikkalaan, jossa hänen sisarensa oli myymälänhoitajana. Sieltä saimme pienen asunnon. Lehmät piti sijoitta kauemmaksi, aina oli menemistä, kun ei edes kaivoa ollut lähellä. Minulla oli silloin kolme poikaa ja neljättä lasta odotin. Tyttö syntyi siten Savonlinnan laitoksella viikko ennen joulua. Luoja näytti minulle ihmeen; kun poikien synnytys oli ollut vaikeaa, ei tässä ollut mitään kipuja. Työtä oli kyllä rankasti, kun oli saatava lehmille karjamaata, heinämaata, perunamaata. Hyvin me kuitenkin ihmisten kanssa sopuiltiin. Olenhan ikäni ollut ahkera ja rehellinen sekä oppinut tekemään kaikkea työtä. Terveyteni on ollut hyvä, mikä on kultaakin kalliimpi. Jumalaa saan kiittää aina rukouksissani.

Vuona 1949 oli Tuuloksessa tehty rintamamiehille ja siirtolaisille metsään asutusalue, niin mekin tulimme tänne Karuttaan. Saimme 23 ha tilan, josta 12 ha oli hakattu metsä pois. Jokaiseen tilaan oli tehty pikku mökki. Ei se paljoa naurattanut, kun ei ollut saunaa, ei kaivoa eikä edes tuvassa uunia, vain huono hella. Taas alkoi rakentamiset ja raivaukset. Karjan oli oltava puun alla satoi tai paistoi, sama kanoilla. V. 1949 saatiin karjarakennus ja vuoden kuluttua asuinrakennus, vaikkakin tiukoilla oltiin, kun ei tarvikkeitakaan tahtonut saada. Valtio antoi lainaa vain puolet rakennuskustannuksista. Maa oli hallaista, ja peltoa alettiin heti raivata. Heinää ja kauraa kasvatimme, monena kesänä emme saaneet perunaakaan.

Kun täytin 65 vuotta luovuin lehmistä, kanoja olen pitänyt vaikka elokuun 31 päivänä 1989 täytän 77 vuotta. On minulla tässä kolme poikaa kotona, käyvät metsätöissä. Isänsä opetti heille jo pieninä kaikki metsätyöt ja totutti muihinkin töihin. Tytär meni naimisiin -66 Parolaan. Hän käy Papailanniemen sairaalassa töissä. Hänellä on poika, joka syksyllä menee armeijaan ja 16-vuotias tytär. Mieheni eli täällä Karutassa päivälleen 30 vuotta ja kuoli 67 vuoden ikäisenä. Hänen äitinsä oli meidän luonamme, sairasti 5 vuotta ja kuoli 1954. Sisareni ovat kuolleet, samoin 3 veljeäni, jotka kaikki olivat suutareita kolmannessa polvessa. Lähiomaiset ovat siis kaikki poissa. Kyllä elämä on ollut kovaa. Velkaa ei ole tehty, vaan työtä. Kaikki koneet on ostettu omalla työllä. Toiset saivat valmista maata, toisten oli näin raadettava. On siinä evakon elämää ollut, ja tätäkin kirjoittaessani monta kyyneltä vuotanut.
On vuosikymmenet kuluneet,
niin monet meistä pois nukkuneet.
Kun aikoja näitä mä muistelen
saan silmihin minä kyyneleen.
Kaikesta aina mä Luojaani kiitän.
Käteni rukouksehen liitän.

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie Ikola