Eräs evakkomatka

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ent.Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1989
Synkkänen Leila
(Luultavasti heinjokelainen, ks. Pilppulan pysäkille)


Kannaksella elettiin jännityksen aikaa marraskuun lopulla 1939. Miehet ja hevoset olivat ”siellä jossakin” valmiina odottamassa, mitä tuleman pitää. Ja tulihan sitä, mitä vähiten kaipasimme. Tuli sota ja kaikki mitä se sisällään pitää. Jouduimme jättämään kodit ja kotiseudun.

Oli joulukuun 3.päivä, kun mieheni veli tuli ilmoittamaan, että aikaa lähtöön on kaksi tuntia. Auto on silloin pihassa ja silloin pitää olla heti valmiina lähtemään. Olimme silloin jo yöpuulla. Tuntui karmealta meistä nuoristakin vanhemmista puhumattakaan. Mamma, jota nimitystä talon koko väki käytti anopistani, juoksi paitasillaan tuvan ja kamarin väliä eikä tajunnut, mitä pitäisi tehdä. Isä, jolla nimellä appeani kutsuin, oli tapansa mukaan verkkaisempi ja istuskeli vain. Minä hoputin häntä panemaan päälle vaatteita ja sanoin, että auto on pian pihassa. Silloin tämä ison talon isäntä yht’äkkiä nousi, meni pöydän viereen, löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: ”Ei tule ryssä eikä suomalainen, joka minut omasta kodistani maailmalle ajaa!” Mietin mitä tehdä. Menin hänen luokseen ja sanoin: ”Kuulkaa Isä, nyt on tosi kysymyksessä. Pistäkää vain vaatteet päälle ja yritetään ottaa rauhallisesti.” Näin rauhoittelin toista, vaikka oma sydämeni oli pakahtumaisillaan. Ja niin Isä suostui pukemaan ja Mamma myös. Mutta kohta olikin jo auto pihalla. He lähtivät, minä jäin kotiin silloin yöllä ainoana seuranani lehmät, lampaat, siat ja kanat sekä rajan suunnalta kuuluva tykkien jylinä.

Seuraavana päivänä mieheni veljen poika tuli hevosen kanssa ja kertoi, että heillä perhe odottaa ja pakkaa jotakin, minkä voi mukana kuljettaa. Läksin hänen mukanaan heille. Mieheni veli kysyi lähtisinkö minä hänen suuren perheensä kanssa. Hän pitäisi parhaansa mukaan huolta myös meidän eläimistämme ja kodistamme. Velvollisuudentuntoisena hän sanoi, että hänen paikkansa on täällä eräänlaisena kyläpoliisina niin kauan kuin olla voi. Lupauduin, koska katsoin, että lapset ovat tärkeämpiä kuin eläimet.

Niin sitten lähdimme kälyni ja minä ja kymmenen lasta. Pienille pojille laitettiin tyynyt ja filtti selkään niin, että he olivat kuin pikku sotilaita pakkauksineen. Lähdimme iltapäivällä siinä kolmen jälkeen hevosilla Pilppulan pysäkille. (= laiturivaihde Heinjoen kunnassa Viipuri-Valkjärvi rataosalla). Junan piti lähteä viiden aikoihin. Odotushuone oli väkeä pullollaan. Hädin tuskin pääsimme sisälle, jossa voimme seisoa toinen toisiimme nojaten, lapset siellä aikaihmisten joukossa ja lisäksi matkalaukut. Eihän siinä vanhempi väki jaksanut kauaa seisoskella, niinpä eräs vanha rouva istahti minun matkalaukkuni päälle ja yks kaks se oli kasassa niin että vaatteita pursui ulos. Voi surkeus! No mitäs nyt. Pyysin asemamieheltä narunpätkän, millä sidoin laukkuni sen verran kasaan, että sitä voi kuljettaa mukana.

Juna ei tullutkaan ilmoitettuna aikana. Olimme siinä odotushuoneessa illalla yhteentoista asti. Lapset alkoivat nukkua seisaalleen ja jäädä ihmisten jalkoihin siinä kaaoksessa. Asemamies näki meidän tilanteemme ja kehoitti meitä menemään lasten kanssa asemamiesten asuntoihin. Sieltä olivat perheet jo lähteneet ja ovet olivat auki. Hän lupasi tulla ilmoittamaan, kun juna saapuu. Niin lähdimme pitkin radan vartta pimeässä etsimään yöpaikkaa. Kuljimme noin kilometrin verran taskulamput suunnattuina jalkoihin. Valoa ei saanut näyttää ylöspäin, se oli määräys. Löysimme kauniit kodit ihan koskemattomina. Riisuimme pienimmät ja laitoimme nukkumaan. Siellä oli lastensänkykin, johon asetimme kaksi nuorinta. Seslongille mahtui neljä aikuista poikittain.

Juuri kun lapset olivat päässeet unen alkuun, kuului ovelta koputus. Asemamies tuli sanomaan, että juna tulee nyt. Ei muuta kuin lapset pukeisiin ja lähteä laahustamaan pysäkille, kello yhden tienoilla yöllä. Mutta junaa ei vain tullut moneen rupeamaan. Kun siinä olimme taistelleet tungoksen ja unisten lasten ja itsemme valveilla pitämisen kanssa, ilmoitettiin vihdoin junan tulevan. Kello oli silloin ehtinyt neljään aamulla. Se oli pitkä juna, 52 vaunua, kaikki eläinten kuljetusvaunuja eli härkävaunuja. Yksi härkävaunu ihan viimeisenä oli varattu ihmisille. Kun menimme sen luo, kalpenimme kauhusta, sillä vaunun lattialla oli vaaksan verran veristä sohjoa. Ei ollut heinää eikä olkia. Ei siinä muuta kuin sekaan vaan. Otimme pikku sotilailtamme filtit ja tyynyt ja panimme sohjon päälle. Meitä oli yli 50 henkeä siinä vaunussa. Valoneuvona oli katosta roikkuva öljylyhty, josta loppui öljy parin asemavälin jälkeen. Siellä lapset nukkuivat miten sattui, ja olivat vaarassa tulla tallotuiksi, kun ihmiset liikkuivat pimeässä. Minäkin istuin räätälinasennossa sylissäni nuorimmainen, vieressäni siitä seuraava.

Olimme tehneet matkaa noin puoli vuorokautta ja ihmettelimme, kun vaunun ulkopuolelta suljettua ovea ei avattu asemilla. Syynä oli kai se, että me junan hännillä olimme aina kaukana asemalaiturista. Kälyni kanssa mietimme, mitä tehdä. Vaunussa oli eräällä vanhuksella myhkyräkeppi. Ajattelimme, että kun lyömme sillä oven yläpuolelle junan seuraavan kerran pysähtyessä, ymmärtävät, ettei mikään eläin potki niin ylös. Näin tapahtui seuraavalla asemalla, ovi avautui ja asemamies ihmetteli, oliko siellä tosiaan ihmisiä. Heillä oli se käsitys, että juna oli kokonaan eläinjuna. Niissä olosuhteissa ei tiedotus aina pelannut. Sen jälkeen lapset saivat maitoa ja voileipiä miltei joka asemalla. Eräät naiset kävivät lypsämässä toisissa vaunuista lehmiä ja toivat ämpärillä suoraan meidän vaunuumme. Siitä vain suoraan ämpärin reunasta joivat niin lapset kuin aikuisetkin, kenelle vastalypsetty maito maistui. Eikä sitä oltu edes siilattu.

Jossakin ennen Riihimäkeä pysähtyi juna äkkiä metsätaipaleella. Junamies tuli ilmoittamaan, että on ilmahälytys ja kaikkien on poistuttava junasta. Pyysin lupaa jäädä nuorimmaisen kanssa vaunuun, mutta ei. Määräys on, että kaikki metsään, ja jokainen eri puun juurelle. Lunta oli puoleen sääreen. Metsän reunassa oli piikkilanka-aita. Olin juuri sen nuorimmaisen kanssa pujottautumassa aidasta läpi, kun kuului huuto ”Vaara ohi!” Takaisin vaunuun, joka oli niin korkealla, että junamiehen täytyi auttaa meitä siinä nousemisessa.

Oman lukunsa muodosti luonnollisten tarpeiden tekeminen. Sitä varten oli vaunussa yksi ämpäri, johon joku sai tehdyksi, joku ei. Lapset päästivät vaunun seinän vieriinkin. Minäkin yritin siihen ämpärille, mutta kun ei niin ei. Kun juna sitten taas kerran pysähtyi, kysyin junamieheltä, kauanko juna seisoo. Niin kauan kun tulee toinen vastaan, oli vastaus. Pyysin häntä auttamaan minut alas ja rupesin päästelemää housuja, joita oli viidet, hameita kolme, kaksi takkia ja turkki. Ei se niin vikkelästi käynyt. Juuri kun kyyristyin tulla vihelsi toinen juna ja meidän junamme nytkähti lähteäkseen. Mies tempasi minut ja sanoi että nyt mennään, ja nosti minut vaunuun housut kintuissa. Niin jäi teko taas tekemättä ja kärsimys senkun lisääntyi. Vasta kun tulimme Turkuun ja pääsimme matkustajavaunuun asiani onnistui.

Itsenäisyyspäivän iltana kello kahdeksan aikaan tulimme Perniön asemalle. Siellä olivat kuorma-autot meitä vastassa ja kaksi virkavallan edustajaa. Poliisi Peltonen totesi, että täältä tulee sellainen äiti, jolla on niin paljon lapsia, niin paljon lapsia. Ja sanoi sitten minulle, että laskekaa itse lapsenne. Päästyäni kuuteen sanoin loppujenkin varmasti tulevan. Lasten äiti piti huolta matkatavaroista ja 14-vuotias vanhin poika hoiteli matkalaukkuja. Vastaanotto Perniön kirkonkylän kansakoululla oli lämmin tee- ja voileipätarjoiluineen.

Olimme olleet perillä kolme päivää, kun nimismiehen toimistosta soitettiin Eila Hallenbergille. Kyllä sen niminenkin lasten joukossa oli, mutta arvelin noin tärkeän asian koskevan Leilaa. Toimistosta luvattiin selvittää asia ja soittaa uudelleen. Parin tunnin kuluttua minulle Leilalle sitten soitettiin ja ilmoitettiin mieheni kaatuneen jo kolmantena sotapäivänä. Sen hetken tunnelmia on toisen vaikea kuvitella. Kaikki tuntui samantekevältä. Mutta elämän täytyy jatkua.

Miks astuu vieras polkua rakkahinta?
Se liekin kohtalomme kallein hinta.
Mitä sielussain tunnen, en sanoa tohdi
Vaikka katse arkana pälyy idän tähtiä kohti.

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie