Evakkoon lähtö Ikolasta

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Karvinen Aili
Ent.Kivennapalaiset kilpakirjoitus 1989


Juhana Veijalaisen talossa oli seurat vuonna 1937. Siellä oli puhumassa eräs nainen Kivennavan Tonterin kylästä . En muista hänen nimeään. Hän puhui näystään, että tämä kylä hävitetään kokonaan niin tarkkaan, että peruskivetkin viedään pois. Hän sanoi rukoilevansa tämän kylän puolesta. Kun seurat loppuivat ja väki lähti pois, puhelivat ihmiset keskenään, että jos kylä palaa ja talot, jääväthän peruskivet. Mutta kun sotien jälkeen kävin Ikolassa, näin, että ennustus oli käynyt toteen. Venäläinen on raivaustraktoreilla ajanut talojen peruskivetkin pois ja tasoittanut maaston sileäksi pelloksi.

Vuonna 1939 kävin rippikoulun Kivennavalla ja minun kanssani olisi pitänyt lähteä naapurin tyttö Eila Lankinen, mutta hän kuoli samana keväänä keuhkotautiin. Hänkin puhui päivää ennen kuolemaansa, että ei hän haluakaan elää, koska Herra on ilmoittanut hänelle, että tänne tulee sodat. Hän ei sanonut sota vaan sodat, ja kaksi niitä tulikin.

Elämä Karjalassa oli hauskaa, varsinkin lapsuus. Leikimme aina yhdessä koko kylän lapset. Ikolan järvellä kävimme uimassa, samoin Patrikin järvellä. Martta-toiminta kylässämme oli vilkasta ja jokaisessa talossa oli isot puutarhat. Ne paleltuivat talvisodan kovilla pakkasilla.

Marraskuu 30 päivänä 1939 heräsimme kello 6 ja äiti meni navettaan. Erikoista ei näkynyt, mutta kohta Maire-sisareni meni ulos ja huusi meille: ”Tulkaa katsomaa, taivas on punane ja jyrisee!” Kun menimme pihalle, huomasimme että sota oli syttynyt samalla hetkellä. Venäläinen ampui Ikolan yli Kirkonkylään, ja tulihan niitä ammuksia Ikolaankin.

Äiti, isä ja pienet lapset Maire ja Reijo lähtivät maantien varteen vieden mukanaan kellot ja arvoesineet. Mutta auto, joka haki, ei ottanut tavaroita vaan ainoastaan ihmiset laitettiin auton lavalle ja tavarat jäivät tien varteen. Minä olin silloin 17-vuotias, ja kun tykistötuli hiljeni, niin me lähdimme, lehmät ja hevonen reen eteen valjastettuna naapurikylään Patrikille. Ajattelimme tulla myöhemmin hakemaan viljaa ja tavaroita. Mutta kun me pääsimme Patrikille, oli Ikola jo tulessa kokonaan. Aamuyöstä tuli sotilas ja käski meidän lähteä Patrikilta Kotselän kylää kohti, koska venäläiset olivat jo lähellä. Metsätietä pitkin tulimme Antreaan Hannilan asemalle, josta saimme karjan junavaunuihin. Silloin oli yli 30 astetta pakkasta. Hevosen kanssa tulimme Lappeenrantaan ja siitä Hauholle, jonne äiti ja sisarukset oli majoitettu.

Jatkosodan aikana vuonna 1942 kun rintama pysyi paikallaan, saivat kivennapalaisiakin muuttaa entisille asuinsijoille miltei kaikkiin kyliin. Niin mekin muutimme Hauholta Ikolaan. Äitini Hilja Rämö oli ensimmäinen nainen, joka palasi kylään. Rakensimme talon samalle paikalle kuin ennen. V. 1944 kesäkuussa alkoi taas kova tykistötuli ja venäläiset tulivat, joten oli kiire päästä pois jaloista.

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie Ikola