Evakkoon lähtö Kirkonkylästä

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ent.Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1989
Sipponen Erkki

Tämä muistelma on silloin 15-vuotiaan nyt 65-v miehen muistikuvat kyseisistä tapahtumista. Niin kuin kaikki muistamme, sodan tummat pilvet leijailivat koko syksyn 1939 Suomen poliittisen taivaan yllä. Erittäin painostava tämä tilanne oli rajan lähellä asuville. Kotini oli maalaistalo, joka antoi leivän ja toimeentulon isolle perheelle. Ei tahtonut työ enää ihmisille, tehtiin vain välttämättömät askareet. Usein kokoontuivat naapurien isännät iltaa yhteen istumaan ”hämärikköä” niin kuin tavattiin Karjalassa sanoa, pohtimaan syttyykö se sota vai ei.

Muistan sen hetken vielä kuin eilisen päivän, vaikka aikaa on kulunut pian 50 vuotta. Oli varhainen aamuhetki, kello oli vähän vailla 7. Olimme mummoni kanssa aamukahvilla kaksistaan, sillä äiti oli navetassa lypsyllä ja pienemmät lapset nukkumassa. Äidillä oli valonantajana öljylyhty, sillä navetassa ei vielä ollut sähkövaloja. Sähköt oli saatu pitäjäämme vasta joku viikko sitten.

Aloittaessani toisen kahvikupin juomista ulkona jysähti. Menin ulos katsomaan, mitä siellä tapahtuu. Näin kuinka noin 100 m päässä maata lentää ilmaan ja totesin, että nyt se on alkanut, se jota peläten olimme odottaneet. Menin sisälle ja sanoin mummolleni: ”Sota on syttynyt. Alahan touhuta lähtövarusteluja, muuta lähtökäskyä ei tule kuin nuo kranaatit”. Niistä kolmas katkaisi sähkövirran jättäen meidät pimeään hankkimaan lähtöä. Menin navettaan sanomaan äidille, että jättäisi lypsämisen, sota on syttynyt. Äidin alkaessa itkeä koetin lohdutella, että nyt ei itku auta markkinoilla, meidän on lähdettävä toisille tantereille. Mainitsen tässä, että isä oli reservissä, joten minä vanhimpana lapsena jouduin tuomaan kotiväkeni pois tykistötulesta.

Lähtömme oli aika kiireistä, jonka aiheutti itäinen naapurimme. Menin valjastamaan hevosta pitkän työreen eteen. Sitten vain kuorma kuntoon ja matkaan. Eihän siinä pimeässä tahtonut löytää mitään asiallista mukaan otettavaa, kun lisäksi tykistötuli raivosi nurkissa. Vanha mummomme ehdotti minulle, että hän jää kotiin ja sitten kun sota on mennyt ohi, tulee kotiin hoitamaan karjaa. Sanoin mummolle, että tämä on nyt toisenlainen sota kuin vapaussota 1918, ei tänne ole kenenkään siviilin vara jäädä.

Saatiinhan siinä pimeässä kaikki lapset puettua ja vähän evästä ja vaatteita rekeen. Yöllä oli satanut lunta sen verran, että reki luisti. Mukana reessä olivat mummo, äiti, pikkusisko 6 kk sekä veljet 6 vuotta, 3 vuotta ja 10 vuotta vanhoja ja minä 15-vuotias. Jouduin lähtemään paljain käsin, koska en pimeässä löytänyt rukkasia, joiden sisälle olin itse virkannut uudet lapaset. Käteeni sattui kuitenkin lankakerä ja virkkuukoukku, joten seuraavassa yökortteerissa virkkasin itselleni uudet kintaat. Pakkasta oli lähtöaamuna noin 4 tai 5 astetta. Kaikkeen tähän touhuun oli kulunut arviolta noin 15 minuuttia kun jo olimme matkalla kohti tuntemattomia kohtaloita.

Ajettuani vähän matkaa huomasin, että olin unohtanut erään tärkeän asian; olin jättänyt talliin keväällä syntyneen varsamme. Tuumasin itsekseni, että kun vien perheen tykkitulen ulkopuolelle, palaan takaisin kotiin ja haen sen varsan ja muutakin mukaan otettavaa. Jätin väen Lensun mökkiin, irrotin hevosen reestä, jätin valjaat hevosen selkään, jonne hyppäsin itsekin ja sitten täyttä ravia kotia kohti. Kylän laidassa oli paljon sotilaita ja kysyin eräältä, uskaltaisikohan tuonne kirkonmäelle vielä mennä. ”Eihän siellä muuta ole kuin että ryssä kovilla ampuu”, tuumasi tämä. Koska tilanne ei ollut sen kummempi jatkoin matkaani. Poikkesin vielä naapurissa, jossa poika oli yksin kotona. Pyysin häntä kaverikseni meille ja niin lähdimme hoitamaan jälkievakuoimista. Ensimmäiseksi laskin varsan ulos tallista, mikä oli tälle suuri riemu.

Mennessäni tupaan huomasin, että lehmien nimilaput olivat naulassa. Määräysten mukaan niiden olisi pitänyt olla lehmien kaulassa, mutta kun ne viikkojen myötä olivat likaantuneet, ettei enää nimistä tahtonut saada selvää, olimme ottaneet ne pois. Olimme luulleet ehtivämme solmia ne kaulaan sitten kun lähtö tulisi. Niinpä tein tämän työn nyt, ja sen ansiosta lehmämme löytyivät aikanaan ympäri Suomea. Kuka ne navetasta päästi ja sieltä pois ajoi, ei ole tietoa.

Nyt valjastin hevosen kirkkoreen eteen ja otin tavaraa mitä eteen sattui. Aitasta otin kolme säkkiä vehnää, ja niin lähdin pitkälle evakkomatkalle. Saavuttuani Lensun mökille, jonne olin perheemme jättänyt, ihmetteli talon isäntä, mitenkä heidän perheensä täältä pois pääsee, kun ei ole kyytiä. Sanoin siihen, ettei hätä ole tämän näköinen, onhan meille konstit jäljellä. Köytimme työreen perään kirkkoreen, johon sijoitimme tämä toisen samanlaisen perheen tavaroineen. Niin lähdimme matkaan, samassa kyydissä oli meitä 14-15 henkilöä. Olihan siinä hevosella vetämistä.

Oli silloin Kivennapa – Viipurin tiellä kulkijoita! Vastaan tuli katkeamaton sotilasajoneuvojen ja marssirivistöjen kolonna ja Viipuriin päin riitti meitä evakkoja. Vääränmäen jälkeen ohjattiin evakot Muolaaseen johtavalle tielle pois armeijan liikenteen jaloista. Sattui pieni vastoinkäyminenkin matkan aikana. Hevoselta putosi jalasta kenkä, enkä minä ollut koskaan kengittänyt hevosta. Mutta kun ei ollut muita vaihtoehtoja olemassa, niin saatuani Pamppalasta Paloposken kaupasta kengän minä illalla yökortteerissa kengitin hevosen.

Kuljettuamme ensimmäisenä päivänä lähes 40 km saimme illan pimetessä yökortteerin Muolaan Retukylästä. Kyllä oli talossa yövieraita, huoneiden lattiat nukkujia täynnä. Illan pimetessä idän taivas loisti punaisena liekkimerenä rajakylien palaessa. Siellä meni ”Ierikankin” (Erkin) koti savuna ilmaan. Ei oikein mieli mettä keittänyt. Tästä matkamme hiljalleen kulki kohti länttä pitäjästä toiseen monien vaiheiden kautta päätyen viimein Hämeeseen Hauholle.
”Tää korutont on kertomaa,
se ota vastaan synnyinmaa.”

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie Kirkonkylä