Evakkoon lähtö Kotselästä

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ent.Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1989
Pimiä Veijo

Kivennapa Kotselkä vuonna 1939
”Nyt se on alkanut”. Näihin tavallista kuuluvammin lausuttuihin sanoihin heräsin marraskuun 30. päivän aamuna tuvan keskilattialta nukkumasta. Lokakuusta lähtien oli suurin osa kodistamme sotilaiden käytössä, jonka vuoksi osa oli joutunut lattiamajoitukseen. Lähtöä oli aavisteltu jo pitemmän aikaa. Osa kylän väestä olikin ollut jonkin aikaa evakossa Savossa, mutta koti-ikävän ajamana palannut takaisin, kun mitään ei ollut tapahtunut. Tilanne Euroopassa, Moskovan neuvottelut ja YH olivat kuitenkin saattaneet elämän epävarmaksi, joskin mielessä eli aina toivo parempaan päin kääntymisestä, ettei kotiseutua tarvitsisi jättää.

Tuona aamuna kuitenkin kaikki romahti. Tiedettiin, että mitään toivoa ei enää ollut, vaan raskas lähtö oli edessä. Vanhin eno Mikko oli onneksi juuri niin vanha, ettei ollut kutsuttu mihinkään palvelukseen. Hänelle jäikin koko kuljetuksen järjestäminen. Vaikka kello 6.50 alkanut tykkien jyske kuului kaiken aikaa, ei se mitään paniikkia aiheuttanut. Tiesimme rajalle olevan juuri sen verran matkaa, että tykkien kantama ei juuri meille asti riittänyt, vaikka muutaman kilometrin päässä olevaan kirkonkylään kranaatteja putoilikin. ”Ei se venäläine sielt nii äkkiä tule, ja kyl se tykkilöihe siirtäminekii viep aikaa. Ei täs nyt just lähetä juoksemaa karkuu”, sanottiin.

Rauhallisesti ryhdyttiin keräilemään mukaan otettavia tavaroita. Lunta oli onneksi sen verran, että rekikuljetus kävi mahdolliseksi. Yleisreki ”saahka” todettiin turhan pienikuormaiseksi, joten oli käytettävä tukkirekeä. Laudoista koottiin nopeasti ”loota” parirekien päälle, johon sitten ryhdyttiin ahtamaan tavaroita. Henkilökohtaisia vaatteita, makuuvaatteet, ruokatavaraa, välttämättömiä talouskaluja sekä hevosille heiniä ja kauroja. Vasta hankittu uusi radio oli liian arvokas kapine jätettäväksi, joten sekin mukaan. Reestä oli myös löydyttävä tilaa neljälle matkustajalle. Myöhemmin jouduttiin vielä iltapäivisin matkan aikana nostamaan rekeen väsynyt pikku varsa. Siinä se sitten autuaallisena makasi radion päällä, koivet eri suuntiin sojottaen.

Minullekin, silloin 11-vuotiaalle, annettiin mahdollisuus henkilökohtaisten tavaroiden mukaanottoon – tosin pieneen kenkälaatikkoon rajoitettuna. Eihän siihen paljoa mahtunut. Pari kirjaa ja muutama pikku esine, joita en raaskinut millään jättää.

Surullisinta oli tilanne eläinten osalta. Kaksi varsaa, joista toinen oli jo yli vuoden ikäinen voitiin ottaa mukaan, mutta lehmät, lampaat, sika ja kanat oli jätettävä suojiinsa. Ruokaa vain eteen riittävästi ja ovi kiinni. Myöhemmin kuulimme lehmien tulleen sotilaiden toimesta evakuoiduiksi, ajettuna jonnekin Pohjanmaalle, mutta milloinkaan emme niitä nähneet. Koiraa, uskollista talon vahtia, ei voitu ottaa mukaan, joten ainoa mahdollisuus oli sen lopettaminen. Eno kertoi myöhemmin koiran ampumisen olleen elämänsä vaikeimman tehtävän. Koira oli nähnyt monen monta kertaa miten aseella oli ammuttu sen haukkumaa riistaa. Nyt, nähdessään aseen suunnatun itseään kohti, se tiesi kohtalonsa. Katsottuaan isäntäänsä silmiin ja painettuaan päänsä sen jälkeen alas, jäi se hiljaa liikkumatta odottamaan viimeistä laukausta. Hautasimme Penun talon viereen suurten lehmusten alle.

Lähtövalmisteluissa kului nopeasti lyhyt talvipäivä. Illan hämärtyessä alkoi tapahtuma, joka on ikuisiksi ajoiksi jäänyt mieleen. Palavien rajakylien loimut alkoivat näkyä valaisten taivaanrantaa luoteesta lähes etelään asti. Katselimme paloja hiljaisina kylätiellä naapureiden kanssa. Aikuiset pyrkivät arvioimaan, mikä kylä oli minkäkin palon kohteena. Mieleeni jäivät nimet: Kauksamo, Vuottaa, Joutselkä, Kekrola, Kurkela, Hartonen, Tammiselkä jne. Illan pimetessä tuo kaamea näkymä vain voimistui.

Jälkeenpäin olen monesti ajatellut, miksi ei lähdetty matkaan illalla, vaikka kaikki oli valmiiksi laitettu, ja tiesimme venäläisten olevan jo Lintulan edessä. Nähtävästi kotia oli vaikea jättää ja kannakselainen oli tottunut luottamaan viranomaisiin. ”Kyl ne siit tulloot käskemää, ko pittää lähtee”. Me kävimme vielä illalla kaikessa rauhassa nukkumaan. Kukaan ei kuitenkaan elättänyt toivoa ”jos ei tarvittaiskaa lähtee”. Olin sikeässä unessa kun oveen koputettiin. Yksi Kivennavan tutuista poliiseista astui sisään ja sanoi: ”Nyt pitäisi lähteä”. Ei siinä paljon muuta puheltu. Nopeasti vaatteet päälle ja rekeen. Kello oli tasan yksi. Isoäitini sulki talon oven viimeisenä sanoen: ”Viiskymment vuotta oon täs talos asunt. Nyt painan viimise kerra tään oven kii”. En muista että kumpikaan äiti tai isoäiti olisi itkenyt. Tässä vaiheessa päättäväisyys oli tullut surun tilalle.

Sinne jäi taaksemme tuttu pihapiiri. Matka alkoi lähes säkkipimeässä yössä. Tulipalot olivat jo hiipuneet, loistaen vaimeasti kaakkoisella taivaalla. Raskas evakkotaival oli alkanut jatkuen päivästä toiseen, ohjautuen mutkitellen etupäässä sivuteitä pitkin kohti Hämettä.

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Kotselkä