Härkävaunussa Mänttään

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

”Karjalaistyttö”
Ent.Kivennapalaiset Kilpakirjoitus v. 1989
(Oikea nimi ei ole tiedossa. On nähtävästi viipurilainen, mutta olkoon mukana)


Sodan syttyessä 1939 määrättiin meidän paikkakunnalta vanhukset, naiset ja lapset lähtemään pois sodan jaloista. Meidät lastattiin kuorma-autoihin ja matka alkoi. Ensin meidät vietiin Ihantalaan suureen maalaistaloon, jonne tuli myöhemmin lisääkin meidän perhettä. En muista tarkoin, kuinka monta päivää me siellä oltiin, kun jouduttiin lähtemään eteenpäin. Tultiin vain sanomaan, että illalla viedään Kavantsaaren asemalle. Juna saapui noin kello 9 aikaan illalla asemalle. Kyllä tuntui kolkolta, kun täytyi nousta härkävaunuihin. Meitä oli siinä vaunussa 40 henkeä. Kun junassa oli 80 vaunua, niin siihen sopi väkeä paljon. Keskellä vaunua oli kamina, joka lämmitti hyvin kaikkia. Matka alkoi yötä myöten ja seuraavana päivänä tuli ilmahälytys. Juna pysähtyi ja kaikki joutuivat lähtemään ulos metsän suojaan. Matka kesti kaksi ja puoli vuorokautta ja tultiin Mänttään. Sieltä meidät vietiin Savosenmäen koululle, jossa saatiin ruokaa. Kaikki alkoivat arvailla, millaiseen paikkaan sitä joudutaan. Meidän perheen kohtalona oli joutua Mäntästä 38 km päähän Riihijärvelle. Talo oli hyvin suuri ja siihen tuli muitakin perheitä kuin me. Pihalla oli erillinen pieni rakennus lisänä.

Kun menimme sisälle, oli talonväki juomassa kahvia. Heti korjasivat pöydältä kaikki pois, ettei vain tarvinnut evakoille antaa. Meidän äiti kysyi, saisivatko evakot keittää kahvia, ja lupa annettiin. Kun kävimme juomaan, sanoi äiti talonväelle: ”Olkaa hyvät ja tulkaa tuliaiskahville.” Se oli eräänlainen vastaveto sille epäkohteliaisuudelle, jonka olimme saaneet osaksemme taloon tullessamme.

Talossa oli 8 huonetta ja iso pirtti. Väkeä oli isäntä ja 12-vuotias pojanpoika sekä kaksi palkollista. Isäntä oli 85-vuotias pitkä mies ja hartiat kuin ladon ovet. Meitä oli suuri perhe: isän ja äidin lisäksi kuusi lasta, joista vanhin 16-vuotias ja nuorin 5-vuotias. Pyysimme, että saisimme mennä asumaan siihen erilliseen pihamökkiin, ja saimmekin luvan. Pirttiin jäi kaksi karjalaisperhettä.

Ajan myötä huomasimme kuinka yksinäiseen paikkaan olimme joutuneet. Kaupat olivat kaukana, viiden ja yhdeksän kilometrin päässä. Äiti pyysi isännältä ostaa talosta ruokatavaraa, mutta isäntä sanoi: ”Mitäs tänne tulitte, olisitte pysyneet siellä Karjalassa. Syökää silakkaa ja leipää.” Joulu oli tulossa ja äiti päätti lähteä kunnantoimistoon kysymään, eikö talosta voisi ostaa ruokatavaraa. Kun isäntä lähti samana aamuna hevosella sinne Koskenpäälle, kysyi äiti pääsisikö hän samassa kyydissä. Isäntä vastasi: ”Kävele sinä vaan.” Äiti lähti kävellen ja oli perillä ennen isäntää. Hän oli jo tulossa pois, kun isäntä oli vasta menossa. Äiti ajatteli mielessään, voi ukkoparka, kunpa tietäisit, mikä lappu sinulla on taskussasi palatessasi. Lapussa luki, että talosta on luovutettava karjalaisille ruokatavaraa. Kyllä sitä sitten saatiinkin.

Isossa pirtissä, jossa ne kaksi karjalaisperhettä asui, oli öljylamppu valonlähteenä. Kello 6 illalla isäntä kävi sammuttamassa lampun sanoen, että nyt nukkumaan. Tuli sitten jouluaatto ja sisälle tuotiin kuusi, johon laitettiin kynttilät ja koristeet. Karjalaispoika sytytti kynttilät palaman, mutta palvelijat sanoivat, että kynttilät olivat olleet kahdeksan vuotta ja nyt sytytetty ensimmäisen kerran. Kun isäntä tuli pirttiin, hän kysyi heti, kuka oli sytyttänyt kynttilät. Hänelle vastattiin, että Karjalassa oli sellainen tapa, että jouluaattona kuusen kynttilät sytytetään. Isäntä sammutti ne.

Meidän rupesi kovasti tekemään mieli karjalanpiirakoita. Äiti kysyi isännältä, saisimmeko paistaa niitä. Isäntä vastasi: ”Kaikkea niiden karjalaisten mieli tekee”, mutta antoi kuitenkin luvan. Niin me rupesimme touhuamaan. Kun saimme piirakat valmiiksi, annettiin tietysti talon väelle maistiaisia. Hyvin kelpasivat kaikille. Parin päivän päästä isäntä sanoi: ”Voisikos karjalaisemäntä paistaa niitä piirakoita meillekin”. Niin nopeasti muuttui mieli.

Saatiin välillä kuulla, että karjalaiset ovat kovin laiskoja, mutta isäntä ei antanut meidän puuttua talon töihin. Kävimme salaa auttamassa palvelustyttöjä navetassa ja pojanpoikaa heinähommissa. Poika varotteli kulkemaan kuorman takana piilossa, ettei isäntä vain näkisi. Seuraavana vuonna siis 1940 meidät siirrettiin Kangasalan Katialan kylään. Kun lähdimme Riihijärveltä, oli isännällä tippa silmässä ja sanoi, että kyllä hän olisi pitänyt meitä kauemminkin.

Ennen kuin meidät majoitettiin uudestaan, kävi taas mielessä, minkähänlaiseen paikkaan nyt joudutaan. Äiti ihan itkeskeli, huoliiko tällaista suurta perhettä kukaan. Kun taas jouduttiin kovin kauas kaupungista, oli huoli siitä, löytyykö minkäänlaisia työmahdollisuuksia kenellekään. Uudeksi majapaikaksemme saimme taas piharakennuksen. Paikan omistivat amerikansuomalaiset veli ja sisar, jotka harjoittivat puutarhanhoitoa. Meitä varoitettiin nurmikolla kävelemisestä. Kuitenkin tulimme hyvin toimeen talonväen kanssa. Töitäkin löytyi, isä ja äiti talossa työssä ja minäkin aluksi palvelustyttönä, mutta menin myöhemmin Tampereelle töihin. Nuoremmat lapset pääsivät jatkamaan koulunkäyntiä.

Vuonna 1942 syksyllä lähdimme takaisin Viipuriin. Äiti ja isä lähtivät ensin ja minä toisten lasten kanssa myöhemmin. Samana syksynä saimme isäntäväeltämme Kangasalta suuren säkin omenoita ja kortin, jossa toivoteltiin tervetulleiksi heille uudestaan, jos tilanne niin vaatisi. Niinpä kesällä 1944 meillä olikin päämäärä selvänä, kun jouduimme lähtemään evakkoon uudestaan.

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie