Hartonen

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hartonen.jpg

Kylännimi pohjautunee viljelysnimeen Hartosenpelto, jonka takana on jälkinimi Hartonen (< etunimi Harto < Hariton). Hartosta ei ole virallisissa asiakirjoissa, mutta Kivennapa kylästä kylään esittelee sen omana kylänään. 1930-luvun kartassa se myös esiintyy.

Hartonen kuuluu Kekrolan kylään. Henkikirjoissa sitä ei mainita. Paavo Kiuru kuljettaa Kivennapa kirjassaan lukijoita myös Hartosissa.

Katso Paavo Kiuru Hartosissa


HARTOSEN KYLÄÄ, HAASTATTELUJA

Tenho Kuortti haastatellut seuraavia henkilöitä:

  • Yrjö Pirinen, Urho Pirinen, Uuno Kostiainen, Vilma Pirinen, Veikko Pirinen ja Maiju Käenniemi

KYLÄN ELINKEINOT

Maanviljelys oli tietysti kylän pääelinkeino. Mutta Hartosen ja Tonterin tapaisissa pienviljelysvaltaisissa kylissä eivät maatilat pystyneet työllistämään isohkoja perheitä koko vuodeksi. Lisäansioita oli löydettävä läheltä tai kauempaa. Aikaisemmin oli Tonterissa toiminut Honkasen saha, joka oli tarjonnut työtä sekä tonterilaisille että hartoslaisille. Sen toiminta oli kuitenkin pitemmän päälle käynyt kannattamattomaksi syrjäisen sijaintinsa takia. Niinpä etenkin nuoret hakeutuivat töihin muualle Suomeen. Esimerkiksi Pohjois-Karjalaan metsätöihin lähti Kannakselta paljon miehiä, kun Suojärvellä tehtiin sotien alla valtavia metsähakkuita. Tytöt lähtivät Emo-Suomeen kotiapulaisiksi tai tehtaisiin, miehet satama- ja metsätöihin sekä rajavartioston palvelukseen eri puolille maata. Melkoisia sivuansiota tällaisissa metsäkylissä tuotti myös marjastus, joka sopi koko perheelle.

Isvossikasta maanviljelijäksi

Nuoren itsenäisen Suomen taistellessa olemassaolostaan ja paremmasta tulevaisuudestaan, muistelivat vanhan sukupolven ukot mielellään "entistä kulta-aikaa", kun Pietari ja pietarilaiset antoivat elannon jokaiselle, joka vähänkin viitsi työtä tehdä. Myös näistä rajakylistä lähti miehiä Terijoelle ja Pietariin vossikoiksi. Sanottiin Terijoella, Kivennavalla ja Uudellakirkolla olleen 2000 ajuria eli vossikkaa, jotka kuljettivat pietarilaisia kesävieraita asemilta huviloille ja takaisin. Jotkut haukkuivat näitä ajureita laiskoiksi, jotka eivät tehneet muuta kuin istuivat kuskipukilla. Mutta se oli silloisten miesten eräs palveluelinkeino, kuten nykyään hienosti sanottaisiin. Vaikka tottahan se oli, että jos talon "perreenmies" lähti Pietariin tai Terijoelle vossikaksi, niin kyllä silloin kotityöt väkisin jäivät naisten ja lasten hartioille.

Kun raja sitten 1918 meni kiinni ja ajurin ammatti loppui, meni maanviljelijöiltä kauan, ennen kuin he oppivat maataan viljelemään. Ja kun se vihdoin opittiin, tuli loppu sillekin - tuli taas sota. Myös 1920-30 -lukujen pulakausi osaltaan koetteli raskaasti niitä, jotka yrittivät tulla toimeen maanviljelyksellä. Tähän yrittämiseen tulivat avuksi paitsi maatalaousjärjestöt neuvojillaan ja kursseillaan sekä myös lainoja tarjoavat pankit. Näistä Hypoteekki-yhdistyksellä vain oli paikkakunnalla kovin huono maine.

Yrjö Pirinen kertoo tästä toiminnasta: Hypoteekkiyhdistys lähetti paikkakunnalle "advokaatteja" kiertämään taloissa. Nämä tarjosivat lainaa "erittäin hyvin ehdoin". Mutta "veli on velka otettaissa, veljenpoika maksettaissa". Velka ei ollutkaan maksettaissa enää edullinen, korkokin oli toista kymmentä prosenttia. Moni siihen tukehtui ja menetti tilansa. Ei meillä Hartosissa kyllä mennyt vasaran alle kuin yksi eli Antti Huuhtasen tila (19). Oli meilläkin sitä lainaa, mutta jaksoimme maksaa, vaikka kyllä se aikamoinen rasite oli. Huuhtanen ei jaksanut maksaa. Kouhian Pekka oli hänellä takaajana. Sitten tulivat Hypoteekki-yhdistyksen miehet ja panivat pystyyn pakkohuutokaupan. Kyllä se mielestäni oli ryöstöhommaa. Ensin laitetaan advokaatit tarjoamaan lainaa ja sitten nostetaan korko niin korkealle, ettei velallinen pysty maksamaan. Kyllä se on mielestäni kamala temppu. Eikö se ollut valtion pankki se Hypoteekki.

Maatila tärkein tuotantoyksikkö

Yrjö Pirinen kertoo omasta kodistaan (3). Meillä kirnuttiin kotivoita myyntiin. Mummo sen kaupan oli aloittanut ja me nuoremmat jatkettiin. Meiltä vietiin Terijoelle muitakin kotitaloustuotteita kuten maitoa, kermaa ja munia, vieläpä heiniä ja halkojakin. Minäkin jouduin pikkupoikana viemään joka lauantai kermaa Terijoelle tiettyihin paikkoihin. Kulkuneuvonani oli yleensä polkupyörä. Etukäteen oli tarkkaan sovittu, paljonko ja mitä lajia mihinkin talouteen vietiin. Kerran minulla oli kerman ja voin lisäksi vielä selkärepullinen kananmunia. Kaaduin pyörälläni ja munat tietysti menivät murskaksi.

Halko- ja heinäkauppaa käytiin Terijoen torilla. Muistan, että siellä oli erikoinen heinävaaka. Pikkupojat kärkkyivät piilossa heinävaa'an takana ja kuiskuttelivat minulle: "Maksa meil vähä, ni myö ollaa kuormas lisäpainona." Halkotorille oli mentävä aikaisin aamulla. Jos meno joskus jäi iltapäivään, ei kukaan enää ostanut. Myös venäläisille emigranteille veimme joskus halkoja. He olivat hirveän köyhiä. Yrittivät pitää yhtä lehmää ja ostivat sille talvella heiniä.

Teijon Paavo pellolla

Kotiini Piriselle hankittiin puimakone, jolla kävimme puimassa myös naapureiden viljoja jopa Tonterissa saakka. Koneen nimi oli muistaakseni Teijon Paavo ja moottori oli Wickströmin. Se oli aika kevyt, niin että yksi hevonen jaksoi sen vetää., kun sitä siirrettiin talosta toiseen. Olin tuolloin 15-16 -vuotias, mutta kuljin jo puimassa. Täytin 17, kun talvisota alkoi. Työntäyteistä oli silloin lastenkin elämä. Minä pidin huolta, että koneet toimivat. Koneen siirtämisessä tarvittiin yleensä avuksi apuvälineitä sekä useampia miehiä, mutta muistan, että Tonterissa eräässä talossa oli kaksi riuskaa veljestä, jotka nostivat kahdestaan koneen paikoilleen ilman apuvälineitä.

Jyvät vietiin jauhatettaviksi Lintulaan Bisterin myllyyn. Se sijaitsi Lintulanjoen varressa vähän luostarin alapuolella ja sai voimansa koskesta. Myös Kekrolassa oli mylly, joka kävi vesivoimalla. Mylläri oli rakentanut Kuuritsansuolta tulevaan ojaan padon, josta otti vesivoiman myllyynsä. Siellä voi jauhattaa muuta viljaa, mutta vehnä piti viedä Bisterille. Terijoella taas oli paikka, jossa tehtiin makaroneja asiakkaan vehnäjauhoista. Myllärin perhe oli adventisteja, jotka pitivät lauantaita pyhänä. Silloin siellä ei tietysti työskennelty. Meille teetettiin kaikki makaronit siellä.

Veikko Pirinen kertoo, että viimeisinä vuosina alettiin Hartosen pelloilla viljellä sokerijuurikasta. Kylämme pellot olivat kuitenkin niin happamia jurtille. Pellot olisivat tarvinneet runsaasti kalkkia, ennen kuin juurikas olisi menestynyt. Antean sokeritehdas ehti olla käynnissä vain vuoden. Jurtin viljely onnistui taloissa, missä oli väkeä omasta takaa esim. paljon lapsia. Meillä oli vierasta työvoimaa harventamassa. Muistan, että Halisen (??) Anna Mari oli hirmuisen nopea työssään. Palkka oli metriltä. Yritin pysyä vauhdissa mukana, mutta jäin pahasti jälkeen. Sinne ne juurikkaat taisivat jäädä talvisodan jalkoihin. Myös perunoita jäi 300 hehtoa kellariin. Muistan kuinka betonikuoppa oli niin täynnä kuin sinne vain mahtui. Lumikellarikin oli täytetty ja eläimille tarkoitetut potatit jäivät karjakeittiöön. Edellisenä keväänä oli pantu perunaa maahan enemmän kuin koskaan ja viimeinen kesä oli erittäin suotuisa kasveille.

Paimenpojan iloja ja vaaroja

Koska suurella vaivalla muokatut pellot olivat viljalla ja perunalla, oli karjan etsittävä ruokansa muualta. Venäjän raja oli kuitenkin niin lähellä, ettei lehmiä voinut jättää "väljäl maal" ilman paimenia. Tästä hommasta on kylän monella lapsella omakohtaisia muistoja.

Yrjö Pirinen: Kesäöinä siellä Pirisen kujassa pelattiin joskus korttia aamuun saakka. Sattuipa minulle kerran köpelösti, kun paimenessa ollessani eksyin taas sinne kujaan ja aikamiesten korttipeliä seuratessani unohdin lehmät tykkänään . Kun puolen yön maissa havahduin ja säntäsin ulos, ei lehmiä ollut mailla ei halmeilla. Koska kylämme sijaitsi aivan Venäjän rajalla, aavistin lehmien menneen rajan yli. Ei siinä auttanut muu kuin painella perästä. Rajalla rupesin huutelemaan lehmiä nimeltä ja koht'siltää alkoivatkin kellot kilkattaa ja putrikit tulivat metsästä kiltisti jonossa. Minun ei tarvinnut muuta kuin kulkea perässä, kun lehmät kapsuttelivat kotiin painavin utarein. Äiti odotti jo huolestuneena lypsypihassa ja oli onnellinen, kun sai karjansa kotiin. Ei edes torunut minua viipymisestäni.

Raivolalainen tehtailija Galkin oli ostanut sieltä rajalta suuria metsäalueita. Hän hakkautti joka vuosi paljaaksi valtavia alueita - varmaan kilometrin kanttiinsa. Aukkopaikat alkoivat työntää hirmuisesti heinää ja muuta vitikkoa, joten lehmille riitti herkkua. Kun ne alkukesästä oppivat menemään noille aukeille, ei niitä pidellyt sieltä mikään. Raja vain oli vaarallisen lähellä , niin että lehmät eksyivät usein toiselle puolelle. Eihän me paimenet yleensä uskallettu mennä niiden perästä joen yli, koska venäläisiä rajavartijoita kulki yhtenään rajalle tehtyä vartiotietä pitkin. Joki oli kylämme kohdalla melko matala ja siinä oli vielä erityisiä "kaalatoksia". Kapeimmista kohdista voitiin hypätä yli kuivin jaloin, mutta vonkkapaikoissa saatoimme uidakin. Venäläiset rajavartijat eivät koskaan häirinneet meidän leikkejämme, mutta kyllä meitä lapsia olikin ankarasti kielletty menemästä toiselle puolelle. Joessakin saimme uida vain keskikohtaan saakka. Jos lehmiä meni rajan yli, saatiin ne viranomaisten avulla takaisin jonkin ajan kuluttua.

Minä kyllästyin välillä siihen paimentamiseen. Kapinoin mielessäni joka aamuista aikaista ylösnousua. Mitä vast se miun pittää ain lähtee, miksei jokkuu toine. Paljasjaloinhan me paimenessa juostiin, vaikka muistan siellä olleen paljon käärmeitä. Erästä paikkaa siellä rajan pinnassa sanottiinkin Käärmesaareksi, siellä oli valtavasti käärmeitä. Ihme ja kumma, ettei käärme päässyt puremaan koskaan enempää meitä paimenia kuin lehmiäkään. Varvas tietysti joskus naksahti kiveen.

Maiju Käenniemi muistelee, että kun Pirisen Taimi kerran meni lehmien perästä rajan yli, vartijat ottivat hänet kiinni. Seuraavana päivänä tyttö pääsi takaisin ja tuli kotiin tuliaisina kainalossaan kaalinpää.

SIVUELINKEINOJA

Kyliämme ympäröivät suuret metsät tarjosivat loppukesästä marjastajille suuriakin sivutuloja.. Talvella ei ollut juuri muuta ansiotyötä kuin halkojen ja propsin tekoa sekä rahdinajoa, jos metsähakkuita sattui olemaan lähellä. Puut ajettiin talvella Rajajoen rantaan keväistä uittoa varten.

Marjametsässä

Yrjö ja Urho Pirinen kertovat Kesäisin ja syksyisin tarjosivat marjametsät ansioita jokaiselle, kuka kynnelle kykeni. Myös lapset saattoivat tienata hyvät rahat noppimalla mustikoita, puolukoita ja karpaloita. Marjoja riitti marjoja viikkokausiksi. Kylän reunassa sijaitsi valtava Kuuritsansuo, jota ei maanpuolustuksellisista syistä annettu ojittaa. Se pysyi lettona ja oli joskus vaarallinen lehmille, jotka ajettiin suolle jo aikaisin keväällä virvilää syömään. Kun muu marja-aika alkoi olla ohi, kypsyivät karpalot. Kuuritsansuon karpalot olivat hyviä ja suuria "kuin viinirypäleet" . Niitä voi poimia myöhäiseen syksyyn saakka, jopa vielä seuraavana keväänäkin. Maiju Käenniemi kertoo, että kerran heidän ollessaan Kuuritsasuolla karpalossa eräs suomalainen rajavartija kierteli vartiovuorollaan ja kysyi, tokko naiset arvasivat kuinka monta poimijaa hän oli suolla nähnyt. Kokonaista 52 naista! Suuri oli suo ja suuria olivat marjat, mutta kyllä oli noppijoitakin!

Marjojen ostajia "marjaraasseleita" oli kylissä useampia, suurimmat Pirisen kauppa ja Juho Nikkanen. Nikkasen pihalla oli marjalaatikoita ihan valtavasti. Raasselit ostivat marjat roskineen ja puhdistivat ne suurilla "puhdistusmassinoilla". Marjalaatikot kuljetettiin rautatieasemille ensin hevosella, mutta viimeisinä vuosina tietysti kuorma-autoilla. Marjoja vietiin ulkomaille saakka. Etenkin puolukka ja karpalo olivat kysyttyjä ja hyviä säilymään. Käenniemen Maiju muistelee Kannaksen Osuusliikkeen maksaneen karpaloista viimeisinä aikoina 4 mk kilolta.

Aili Hippeläinen muistaa yhden marjamatkan. Oltii siin ...oja mökin kohalla. Siin syötii evväät. Meitä ol mei Terttu ja Suokkaan Liisa. Terttu sano:"Mite myö saatas ryssät tähä?" Hää heitti suuren halon siihe rajajokkee. Sillo siihe ilmesty kolme sotilasta. Kasarmilta lähti joku upseeri lentämää siihe sellasel vauhil koira keral. Yritettii niil sotilail jottai puhhuu, mut ne ei vastanneet mittää. Kun se upseeri tuli rantaan, ni se ajo ne sitilaat pois ja rupes juttelemmaa mei kanssaa. Kysel kaikellaisii kylä asjoi.

Sirenin ja Honkasen sahat

Hartosen ja Tonterin rajalla Siesjoen rannalla oli aikaisemmin toiminut Sirenin saha, jonka rautulainen Mikko Honkanen osti 30-luvulla. Se toimikin jonkin aikaa hyvin, kävi parhaimmillaan kahta vuoroa. Molemmille kylille oli sahasta hyötyä, sillä paikkakunnan metsänomistajat saivat sinne puunsa kaupaksi ja se työllistä monta ihmistä. Sahalla työssä myös naisia, jotka mm. kantoivat ämpäreillä sahajauhoja, kun mitään koneellisia kuljetushihnoja ei ollut. Valitettavasti saha joutui niin suuriin taloudellisiin vaikeuksiin, että konkurssi oli edessä. Syynä kannattamattomuuteen oli muun muassa pitkät kuljetusmatkat radan varteen ja huonot maantiet. Sahan konkurssi tuotti melkoisia hankaluuksia kylän tilallisille, jotka olivat olleet takuumiehinä.

Metsäkauppoja ja purouittoa

Kun Kivennavan talonpojat saivat lunastettua maansa lahjoitusmaajärjestelmän jälkeen, voivat he ruveta myymään metsiään. Suuret puutavarayhtiöt kiirehtivät ostamaan joko metsät maapohjineen tai pelkästään puita. Raivolalainen tehtailija Galkin oli eräs maiden ostaja, joka hankki itselleen valtavia metsäalueita. Enso-Gutzeitin asiamiehet kiirehtivät jaolle ja ostivat puita joko pysty- tai hankintakaupoilla. Kummassakin tapauksessa se tarjosi töitä paikkakuntalaisille. Kylässämme oli ahkerin metsänostaja Gutzeitin asiamies Joska Pirinen. Halkojen ja massapuun eli propsin teko omasta metsästä oli myös eräs ansion lähde. Viimeisenä rauhan vuonna valmistui Koivistolle Enso-Gutzeitille selluloosatehdas , jonne tarvittiin massapuuta. . Massapuut uitettiin keväisin Sies- ja Rajajokea pitkin Terijoelle, jossa ne lastattiin junaan. Uitto Rajajoessa muodostuikin jännittäväksi, sillä joen toiselle rannalle menemiseen tarvittiin "ulkomaan passi" eli jonkinlainen erikoislupa. Tottahan uittajien oli ohjattava puita molemmilla rannoilla. Venäläiset rajavartijat seurasivat silmä tarkkana uittomiehiä.

Hartonen nyt

Nykyisin Hartosten kohdalla ei ole asutusta.

Kuva Hartosista

Vanha rajajoki Hartosten kohdalla

Lähteet

Helli Taposen muistiinpanot

Linkkejä


Kivennavan kylät Hartosen historiaa Hartosen talot 1939 Hartosen suvut