Kaksi lähtöä Jalkalasta

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Honkanen Martti
Ent.Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1989


Ensimmäinen evakkoon lähtö 1939

Kotini sijaitsi Kivennavan pitäjän Jalkalan kylässä aivan Viipuri-Terijoki valtamaantien laidassa. Meillä oli myös postitoimisto, jota hoidin. Asuin sotien alla äitini kanssa kahden, sillä isäni oli kuollut ja veljeni sekä kolme sisartani muuttaneet Helsinkiin.

Kesä 1939 oli ollut lämmin ja viljasta saatu hyvä sato, talous tuntui muutenkin kaikilla aloilla olevan noususuhdanteessa. Mutta jopa pieneen Kivennavan kylään kantautui hälyttäviä tietoja maailman tilanteesta. Rajalla ja sen läheisyydessä tehtiin kuumeisella kiireellä linnoitustöitä. Syksyä kohden tilanne tuntui pahenevan ja sydämessä alkoi asua pieni pelko, mitä tästä oikein seuraa. Naapureiden kanssa yhdessä pohdittiin, tuleeko sota vai ei, ja jos Eurooppa joutuu sotaan, joutuuko Suomi mukaan.

Lokakuun 6. päivänä alkoi yleishälytys eli liikekannallepano. Rajakylien miehiä sekä lottia kokoontui Joutselän suojeluskunnan talolle ja kansakoululle, minä, juuri kaksikymmentä täyttävä tietysti mukaan. Tilanne oli erittäin huolestuttava, sillä venäläisten hyökkäystä pelättiin minä hetkenä tahansa. Olimme jatkuvasti täydessä hälytysvalmiudessa. Nukuimmekin saappaat jalassa, tornisteri tyynynä pään alla. Meitä nuoria miehiä oli useita ja iltaisin tapasimme soitella vanhalla grammarilla äänilevyjä. Suosikkikappaleista on erityisesti jäänyt mieleeni Mikki-Hiiri merihädässä, koska se tuntui jotenkin sopivan olosuhteisiin kovin hyvin.

Lokakuun 10. päivänä pääsin käymään kotonani. Äidille oli kerrottava, että nyt on lähdettävä, veli venäläinen on kohta koputtamassa ovelle. Pienen matkalaikun pakkasimme, mutta eihän siihen eväiden lisäksi paljon tavaraa sopinut. Eikä äiti olisi jaksanut paljoa kantaakaan, sillä Terijoen asemalle oli matkaa 11 kilometriä, ja se olisi taitettava jalkaisin. Niin jäi koti kaikkine irtaimistoineen. Sisareni sai muutaman päivän kuluttua haetuksi lehmät ja nuoren orivarsan Rantakylään, mutta jossakin evakkomatkan vaiheessa karja hävisi teille tietymättömille. Sika jäi jäljelle navettaan, mutta sotilaat kävivät sen lopettamassa ja keittivät lihoista mainion hernesopan poikien syödä.

Rajanpinnan kyliä evakuoitiin kuumeisella kiireellä, ja me suojeluskunnan nuoret pojat autoimme minkä kerkisimme. Kiersimme talosta taloon kokoamassa viljaa, jonka Viipurin autokomppanian miehet sitten kuljettivat pois. Minulla oli tarkoitus hakea kotoani vielä joitain tavaroita ja viljaa, mutta en ennättänyt ennen kuin tiet miinoitettiin ja tankkiesteet sulkivat kulun lopullisesti. Yhden kerran kävin katsomassa autiota taloa, missä vain musta kissa istui portin päällä silmiään pesemässä.

Kaikki rajanpinnan asukkaat ( 5 km vyöhykeellä rajasta) joutuivat lähtemään joko lähimmän rautatieasema kautta tai siten maantietä pitkin jalkaisin kuin mierolaiset. Kasvot totisina kyläläiset lähtivät kotiseudultaan teille tuntemattomille. Kyyneleitä pyyhkien heitettiin hyvästejä toisille ja toivotettiin Jumalan siunausta tietämättä, tavataanko enää koskaan. Naiset, lapset ja vanhukset vaelsivat hiljaisina kohti läntistä Suomea, miehet taas rajalle maataan puolustamaan. Liikekannallepano oli alkanut. Oli kuitenkin onni onnettomuudessa, että asukkaat evakuoitiin ennakkoon, eivätkä näin ollen jääneet tykistötuleen ensimmäisenä sotapäivänä, kun vetäydyimme Joutselästä ja tulitus seurasi meitä. Puhelinlangat katkeilivat, itäinen taivas loimotti tulimerenä ja kylien talot paloivat. Tullessamme Polviselän Rautkorvenmäkeä ylös Wysotskyn mäelle oli maantiellä täysi kaaos; armeijankehiä menossa asemiinsa rajalle päin ja Polviselän asukkaita lähdössä kiireesti pakoon. Oli sota.

Toinen evakkoonlähtö 1944

Kotiseuturakkaus on voima, joka saa ihmisen suhtautumaan valoisasti ja luottavaisesti tulevaisuuteen oman kurkihirren alla jopa levottomissa ja puutteellisissa oloissa. Niinpä äitinikin oli jatkosodan aikana v. 1942 palannut takaisin kotiimme Jalkalan kylään, niin kuin suurin osa kylän asukkaista. Kaikki uskoivat - tai ainakin halusivat uskoa – ettei kotitanhuvilta toista kertaa tarvitse evakkoon lähteä.

Tunnelma kylässä oli iloinen. Armeijalta saatiin pientä apua töissä, ja iltaisin kävivät vapaavuorolla rintamalta olevat pojat tapaamassa kylän nuoria. Salaa taidettiin vähän tanssiakin, vaikka se oli sodan aikana ankarasti kielletty koko maassa. Tietty jännitys ja ”kielletyn hedelmän” maku vain piristivät. Tai sitten kyseessä oli halu sulkea silmät ympäröivän sodan todellisuudelta ja uskoa parempaan tulevaisuuteen. Kylästämmehän oli rintamalle matkaa vain alun toistakymmentä kilometriä, ja aseiden pauke ja rätinä kuului hyvin.

Meidän talomme oli poltettu maan tasalle jo talvisodan ensimmäisenä päivänä, joten äiti asui naapurissa ryhtyessään rakennuttamaan omaa taloa keväällä 1943. Puita saatiin omasta metsästä ja Pajarin Divisionasta kävivät armeijan pojat auttamassa rakennusöissä. Rakentaminen olikin vaikeaa, sillä tarvikkeista oli pulaa, jos niitä jossain olikin, tarvittiin ostolupia. Äiti pääsi muuttamaan omaan tupaan syksyllä hyvissä ajoin ennen talvipakkasia. Mutta lyhyeksi tuli jäämään asuminen uudessa kodissa.

Kohta juostiin taas
Kesäkuun 10. päivänä 1944 minulta loppui loma, jonka olin viettänyt Helsingissä. Äitikin oli ollut siellä tyttäriensä luona käymässä, joten lähdimme yhdessä kohti Karjalankannasta. Matkustimme junalla Viipuriin, mistä äidin piti jatkaa matkaa kotiin Jalkalaan ja minun omaan yksikööni Rautuun. Viipurin asemalla äiti kuitenkin tuli hätääntyneenä luokseni kysymään, mitä on tapahtunut, kun junalastillinen haavoittuneita on tulossa Kannakselta. Arvasin heti, mistä on kysymys, että sodassa oli tapahtunut jonkinlainen käänne. Lähdin ottamaan selvää, minne asti junat kulkevat. Vastaus oli lyhyt ja ytimekäs: ”Eivät ainakaan Raivolaan.” Silloin komensin äidin menemään heti seuraavassa junassa takaisin Helsinkiin. Hän ei enää koskaan päässyt käymään Jalkalassa.

Venäläisten suurhyökkäys oli yllättänyt kotikyläni ihmiset täysin, edes naapurit eivät ehtineet toisiaan hyvästellä, niin kiireinen oli lähtö. Sisareni Dagmar oli ollut kotona ja kertoi jälkeenpäin kotoa lähdöstä. Venäläiset hävittäjät olivat tulittaneet uuden kotimme katosta läpi, jotta päreet olivat sinkoilleet. Onneksi hänelle itselleen ei ollut käynyt kuinkaan. Hän ennätti ottaa pienen matkalaukun pyörän tarakalle kun lehmiä taluttaen pakeni pitkin metsäpolkuja Kanneljärven asemalle. Matkaa sinne kertyi useita kymmeniä kilometrejä.

Erottuani äidistä minä jatkoin matkaani Valkjärvelle ja sieltä Rautuun Miettilän kylään, missä yksikkömme piti oleman. Se oli ehtinyt siirtyä tällä välin Siiranmäki – Ahjärvi linjan asemiin. Miettilästäkin olivat ihmiset lähdössä ja näin, miten eräs isäntä evakkokuormansa kanssa matkasi pitkin tietä, ja venäläiset maataistelukoneet alkoivat tulittaa häntä. Onneksi luotisuihku poltti vain hevosen rinnasta karvat ja isäntä selvisi kuin ihmeen kaupalla ilman naarmun naarmua. Minun mieltäni poltti huoli Dagmar-sisareni selviytymisestä pois hyökkäävän neuvostoarmeijan alta. Oli hyvä, etten siinä vaiheessa tiennyt, miten täpärä lähtö hänellä oli ollut.

Tavoitin lopulta yksikköni, ja sieltä Ahjärven avarilta pelloilta katsoin, miten vihollinen tuli Linnamäelle ja tuhosi uuden Pajarin rakennuttaman kirkkomme. Syvä masennus valtasi mieleni, sillä sisimmässäni tiesin, että koti oli taas mennyt. Yksikkömme vetäytyi taistellen Kivennavalta ja monien vaiheiden jälkeen tulimme Taliin. Vuorokauden levättyämme jouduimme vastaiskuun vihollisen saatua pienen läpimurron. Oli juhannuksen aaton aatto, ilma täynnä rautaa molempien osapuolten aseiden puhuessa omaa kieltään. Pataljoonamme menetti paljon miehiä sekä kuolleina että haavoittuneina. Haavoituin itsekin ja jouduin ensin kenttäsairaalaan, sieltä Savonlinnan sotasairaalaan ja edelleen Varkauteen sotasairaalaan.

Yhteyteni kotiin oli katkennut, enkä viikkoihin tiennyt omaisistani mitään. Vasta kun elokuussa olin matkalla toipumislomalle Helsinkiin, alkoi junassa joku ihminen kertoa evakoista. Hän tiesi, että äitini Maria Honkanen oli Haukivuorella Häkkilän kylän Vauhkosen talossa. Tämän tiedon saatuani minua ei pidellyt mikään, kun hyppäsin Haukivuoren asemalla junasta ja kävelin 20 km matkan sanottuun taloon. Yllätys oli iloinen puolin ja toisin. Olin helpottunut, kun sain samalla yhteyden koko kotiväkeeni. Osoitteethan olivat tällä välin muuttuneet, eivätkä kirjeet aina löytäneet perille.

Elämämme rauhoittui vähitellen ja löysi uudet uomansa. Niin äitini, sisareni kuin minäkin löysimme paikkamme ja rakensimme elämämme uudelleen. Kaipaus kotiin ei vain koskaan sydämestä sammu kokonaan.

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie Jalkala