Kesäkuu 1944

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ent. Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1989
Laakso Dagmar


Kesäkuun 8. Päivän aamuna 1944 heräsin kello kuuden aikaan tykkien jyskeeseen, joka karisti unet silmistäni. Tunnin sitä kesti, sitten rauhoittui. Päivä kului normaalisti ja askareet sai tehdä rauhassa. Illansuussa menin niitylle kylvämään pellavaa. En ennättänyt kuin työn alkuun, kun idästä alkoi tulla lentokonelaivueita lentäen kauniissa muodostelmassa kohti Viipuria. Naapurin isäntä Juho Savolainen sattui tulemaan paikalle ja yhdessä laskimme koneita olevan yli kaksi sataa. Hieman peläten pohdimme, mitä huominen tuo tulleessaan.

Jo Helluntaina, kun kyläläiset olivat meillä perunan istutustalkoissa, olivat koneet tulleet samaan aikaan kuin Raivolasta tuleva juna ja ajaneet ampumisellaan talkooväen latoon suojaan. Onneksi ei kukaan loukkaantunut ja perunatkin tulivat maahan. Myöhemmin kyllä kävi mielessä, että olisivat saaneet jäädä istuttamatta.

Yhdeksännen päivän herätys oli, jos mahdollista vielä hätkähdyttävämpi. Yhtä taukoamatonta jylinää kesti tunnin tai pari ennen kuin hiljeni. Olin yksin kotona, sillä äitini oli Helluntaiksi mennyt vanhempien tyttäriensä luokse Helsinkiin. Eipä varmaan olisi lähtenyt, jos olisi tiennyt mitä tuleman piti. Yhdeksältä tuli naapuri Jooseppi Veijalainen pyytämään polkupyörää lainaksi mennäkseen käymään 15 kilometrin päässä Kivennavan kirkonkylään postiasioita hoitelemaan. Toisessa suunnassa suunnilleen saman matkan päässä oli etulinja. Parin tunnin kuluttua isäntä palasi ja kertoi päässeensä Lintulaan asti, kun Tammiselästä tulevat evakot olivat kehottaneet lähtemään. Niinpä isäntä palasi takaisin.

Minä paistoin parhaillaan kakkaroita ja lehmät olivat ulkona, kun viholliskoneet tulivat ja alkoivat ampua. Koneiden mentyä hain lehmät navettaan, ne olivat peloissaan ja yhteen oli sattunut sirpaleitakin. Aloin koota tavaroita ja vein niitä ulos, koska ajattelin saavani hevosen lainaksi läheisen divisioonan talleilta. No, se oli haave vain. Siinä puuhaillessani olin avannut radion kuullakseni, mitä siellä sanotaan tapahtumista. Koska työskentelin ulkona oli, radio soi kovaa. Silloin tuli metsästä kaksi sotilasta, jotka sanoivat haluavansa kuunnella uutiset. Miehet olivat hyvin vähäpuheisia ja huomiotani kiinnitti heidän vaatetuksensa, joka oli aivan tuliterä – ei yhtään risaa päällä niin kuin rintamasotilailla tavallisesti. Kovin epäilin, etteivät he ole omia, pelkäsinkin, mutta ymmärsin olla sanomatta mitään. Kylässämme oli divisioonan komentopaikka ja kenttäsairaala parin kilometrin päässä.

Vielä kello 11 aikaan talomme ohi meni Heimopataljoonan komppania taisteluharjoituksiin, ja kysyin heiltä, pitikö täältä lähteä. Pojat vastasivat olevansa menossa vain harjoituksiin: ”Ei ole mitään hätää.” Mutta kohta tulivat pojat juoksujalkaa takaisin, oli tullut tosi paikka eteen.

Illalla viiden maissa otin polkupyöräni ja lähdin kysymään hevosta lainaksi, sillä armeijalta saivat siviilit apua joskus tarvitessaan. Menin aivan mykäksi, sillä kun tulin talleille, siellä oli hevoskolonna valmiina lähtöön. Pojat olivat Heimosotureita ja suuri osa tuttuja, jotka hakivat taloista maitoa säännöllisesti. Kun he näkivät minut, pääsi heiltä itku, eikä siinä enää mitään hevosia kyselty, hyvästeltiin vain. En koskaan saanut tietää, miten heidän kävi.

Kotiin palatessani tuli Syväriltä lomalla oleva naapurin poika Eetu Veijalainen vastaan. Hän sanoi, että hänpä menee katsomaan, missä asti venäläiset tulevat. Hän palasi pian takaisin ja sanoi, että kivääritulta kuuluu aivan meidän entisen kotipaikan tienoilta. Jälkitietojen mukaan eivät linjat kuitenkaan vielä olleet täysin murtuneet. Vähän matkan päässä tiellä oli lisää sotilaita, jotka ihmettelivät, että täällä oli vielä siviilejä. ”Lähtekää pian!” he kehottivat.

Siinä vaiheessa päätin poiketa sanomaan naapurissa asuvalle Tähkäpään Idalle, että taas on lähtö edessä. Ida ei ollut kuullut ammuntaa, kun oli umpikuuro. Vielä poikkesin Veijalaisilla sanomassa samat terveiset.

Kotona laitoin possulle ruokaa kaukaloon ja valmistelin lähtöä. Yks kaks tuli viholliskone päälle ja ampui pikatykillä. Se oli niin matalalla, että miehet erottuivat selvästi. Onneksi eläimet olivat navetassa ja minä itse sisällä, pihalla ei olisi ollut mitään mahdollisuuksia suojautua. Sisällä kiersin vain uunin muuria ympäri yrittäen pysytellä piilossa, kunnes tilanne meni ohi. Kenttäsairaalasta päin näkyi savua tai usvaa, vaikka oli kaunis päivä.

Siinä pakkaamista jatkaessani tuli taas kaksi sotilasta pihaan eksyksissä, vaatteet repaleisina. Sanoin: ”Tulkaa syömään. Olen paistanut kakkaroita ja kirnunnut voita.” Tuskin ehtivät pojat jotain laittaa suuhunsa, kun naapurin puolelta ammuttiin kiväärillä. Pojat lähtivät ja piirakat jäivät pöydälle. Huusin: ”Älkää jättäkö minua. Ottakaa tuo pyörä, minä otan lehmät!” Pieni matkalaukku ja maapaperit sisältävä käsilaukku omaisuutenani lähdin. Pari piirakkaa nappasin pöydältä mukaani, mutta nekin annoin sotilaille. ”Hyvästi jääkää”, ajattelin, ”en taida enää palata.” Ja niinhän siinä kävi.

Tulimme sotilaiden kanssa kinttupolkua Raivolaan asti, missä eräs upseeri otti pojat hoteisiinsa. Siellä asuivat myös kummini, jotka näin nyt viimeisen kerran, hekin olivat lähdössä. Auton lavalta huusi eräs sotilas: ”Anna tyttö tuo matkalaukku minulle, niin toimitan sen perille”. Siinä oli sisareni osoite päällä, ja kolmen kuukauden kuluttua se todella löysi tiensä oikeaan osoitteeseensa Helsingin Malmille. Minä menin lehmien kanssa sotilaskolonnien perässä. Ajattelin että kyllä sieltä Viipuri vastaan tulee. Kuuterselässä poikkesin erääseen taloon, mistä isäntäväki oli juuri lähdössä. Siellä oli myös pari upseeria, jotka kysyivät, mistä tulen. Kerroin heille, että linja ovat murtuneet, mutta he eivät uskoneet. ”Kyllä kohta uskotte”, sanoin ja jatkoin matkaani. Koska palelin kovasti, otin talosta päälleni vanhan pomppatakin, oikein risaisen. Mahdoin olla oiva näky.

Aamuyöstä poikkesin taas erääseen taloon. Siellä oli eräs lotta, joka oli aiemmin päivällä nähnyt minun taistelevan lehmien kanssa Raivolassa. Minut otettiin oikein ystävällisesti vastaan. Sain ruokaa syödäkseni ja lehmille perunoita ja juotavaa. Isäntä ehdotti, että lähtisin heidän mukanaan Kanneljärven asemalle. Ja niin vietin pyhäaamupäivän talossa. Katsein kuinka miehiä marssi loppumattoman tuntuisessa nelirivissä tuntikausia kohti rajaa. En olisi eläessäni uskonut Suomessa niin paljon sotilaita olevankaan.

Siinä lehmien luona odottaessani tuli taas viholliskoneita. Vain parin sadan metrin päässä talosta oli ilmatorjuntatykki, joka onnistui pudottamaan yhden koneen alas. Talossa oli kehitysvammainen poika, joka nauroi riemuissaan, kun kone putosi. Lotta huokasi: ”Kun vielä tällaisiakin on matkassa…” Silti talosta löytyi vielä vieraallekin antaa kaikkea kaaoksen keskellä. Se oli mielestäni aitoa, lämmintä karjalaisuutta.

Näin matkasimme lehmikarjan kanssa eteenpäin, ja mukaan liittyi aina uusia matkalaisia. Tie oli täynnä evakkoja. Minä talutin kahta lehmää – kolmas oli karannut jossakin vaiheessa ja häipynyt saman tien. Kanneljärven asemalla oli juna juuri lähdössä meidän saapuessamme sinne. Se oli viimeinen juna, joka siltä asemalta lähti. Saimme lehmät junaan ja matkasimme Viipuriin ja sieltä edelleen Haukivuoreen. Simolassa saimme vettä ja heiniä lehmille. Samoin Mäntyharjulla lotat jakoivat ruokaa sekä ihmisille että eläimille. Huolto toimi koko matkan ajan, vaikka joukko suureni kaiken aikaa. Vieläkin ihmetyttää, miten auttajat jaksoivat. Haukivuoren asemalla oli vastassa itse nimismies, joka valitteli, että juuri sinne tuli evakkoja. Minä jouduin 9 kilometrin päähän asemalta isoon maalaistaloon, jossa viivyin kuukauden päivät. Katkeralta tuntui lähteä Karjalasta, katkeralta tuntui käydä vieraaseen ruokapöytään. Mutta toisilla oli vielä katkerampi matka, ennen kuin pääsivät määränpäähän – kaikki eivät päässeen koskaan.

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie Jalkala