Kolmaskymmenes marraskuuta 1939

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ent.Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1989
Mikkolainen Emmi


Olimme ehtineet olla kokonaisen keskiviikkopäivän ja kaksi yötä kotona, onnellisina siitä, että olimme saaneet palata (ns. vapaaehtoisesta evakosta Joroisista). Oli siivottu ja pesty pyykkiä, tavattu naapureita ja kerrottu kuulumisia. Monet olivat vielä evakossa, mutta minusta tuntui hyvältä, että me saimme palata seitsemän viikon evakko-ajan jälkeen kotiin. Kuljin huoneesta toiseen ja koko ympäristö oli kuin hyväilyni kohteena. Eilen illalla olin jo kirjoittanut ystävilleni Ikosille Joroisiin kiitoskirjeen. Veljeni kävivät illalla kotona ja kertoivat miesten olevan täynnä taistelumieltä, jos sota tulee. Tuota sanaa pelättiin ja toivottiin hartaasti, että neuvottelut olisivat ratkenneet myönteisesti.

Vanha Varpu-tätinikin oli pistäytynyt eilen meillä ja pohdiskellut, ostaisiko lehmän. Hän asui miehineen noin kahden kilometrin päässä Ikolan järvellä meidän mökissämme. Tämä olikin viimeinen kerta, kun näin tädin, sillä he jäivät miehensä Juho Tikan kanssa sinne, eikä heistä saatu mitään tietoa lukuisista kyselyistä huolimatta. Samoin jäivät sinne metsässä Tervatehtaan mökissä asuvat Anna Miikkulainen ja hänen poikansa Simo. (Mikkelin RO:n päätöksillä Tikat julistettiin kuolleiksi 1963 ja Miikkulaiset 1961)

Torstaipäivä 30. marraskuuta valkeni selkeänä, lunta oli rekikeliksi. Lehmät oli lypsetty ja juotettu. Tarkoituksenamme oli huuhtoa pyykki. Minä nostin kaivosta vettä ja laskin sen ränniin, joka meni suoraan karjakeittiön pataan. Yht’äkkiä kuulin tykin laukauksen. Huusin ränniin Hilma Suokkaalle: ”Nyt alko sota!” Hilma vastasi, ettei pata ollut vielä täynnä, äläkä hulluttele. Nostin vielä toisen ämpärillisen, ja nyt alkoikin tulla jatkuvasti ammuksia. Huusin Hilmalle: ”Kyl se nyt alko!” Juoksin sisään ja ryntäsimme käytävää pitkin tien puolelle, josta näkyi jo tulipalokin. Jyrinä ja jyske oli alkanut, eikä kukaan enää epäillyt, mitä se merkitsi meille. Meiltähän oli matkaa rajalle vain 7-8 kilometriä.

Ihan lähelle kotiamme Mikkellään tuli pommi, ja toinen heidän puutarhaansa. Lähtö tästä tulee taas.
Alettiin kiireesti varustautua, vaikka vielä toivottiin, ettei sota olisi totta. Matkalaukkuuni olin laittanut jo maanantai-iltana kotiin tultuamme valokuvat, päiväkirjani, Uuden Testamentin sekä kotiin tullessa Raivolasta ostamani uuden virsikirjan. Olimme sanoneet äidin kanssa, että nyt saamme laulaa Kivennavan kirkossa adventtina, kun uudet virsikirjat tulevat käyttöön. Siinä kaiken keskellä rukoilin, että jaksaisimme kestää, ja tunsin saavani rohkeutta. Luotin siihen, että kanssamme on Herra, joka auttaa.

Äiti oli laittanut nyytin ristikkäiseen huopaan, jossa oli täkki ja tyynyt sekä toiseen nyyttiin lakanoita. Se jäi pihalle. Hän kehoitti minuakin ottamaan itselleni vuodevaatteet, mutta minusta tuntui, kuin kaikki olisi ollut turhaa. Kuinkahan pitkälle me edes päästään. Yritin parikin kertaa mennä yläkertaan hakemaan talvitakkia, mutta aina silloin maa tärähteli ja ikään kuin talokin olisi heilahtanut, joten palasin ulos pihalle. Otin kuitenkin leninkejä, pari lakanaa ja peitteen sekä alusvaatteita ja pyyheliinan. Pieni hopeinen risti ja hopearupla olivat arvoesineitäni. Lähtiessä äiti söi omenoita, joita olimme saaneet kotituomisiksi Ikosilta, ja jotka olin kätkenyt sahajauhoihin yläkertaan – jouluksi.

Lähdimme noin kymmenen aikoihin nuorella hevosella, kun vanhemmat hevoset oli otettu armeijan käyttöön. Meitä oli mukana isä, äiti, kälyni Bertta ja veljeni tytär Vuokko. Menimme noin kahden kilometrin päähän Patrikille. Juhana Lempisen talo sijaitsi metsän reunassa, ja siellä olikin tuvan täydeltä väkeä. Siellä ihmeteltiin ja siunailtiin, mikä heidät perii. Puolen päivän maissa kävin kälyni kanssa vielä kotona. Aamulla näet oli leivottu ja paistamiset jääneet miesten huoleksi. Otimme vain ruokatavaraa ja palasimme Patrikille. Viholliskoneita lensi hyvin matalalla. Päivä oli muuttunut pilviseksi. Tällä välillä oli linja-auto käynyt kylässä, mutta vain harvat tulivat siinä, useimmat olivat lähteneet omin päin pakoon. Viktor-veljeni ei tiennyt mitään Loviisa-vaimostaan. Hän kävi kotonaan pakkaamassa ja sanoi meille: ”Tavarat on pakattuna eteisessä”. Hän näet oli siinä luulossa, että ne haetaan. Illalla noin kuuden aikaan tultiin ilmoittamaan, että nyt olivat armeijan autot kylässä ja niihin mekin noustiin. Hetti Körmöläinen pyysi itkien, että Sylvin ompelukone otettaisiin mukaan, mutta sotilaan sanoivat, että vain ruokatavaraa ja käsissä kannettavaa saa ottaa mukaan. Sinne jäivät tavarat tulen ruuaksi. Vain karja ajettiin pois, ja aamuyöstä paloivat jo kaikki kylän talot. Kuusi kuorma-autoa, jossa me hytistiin, ajoi Kivennavan kirkolle, jossa hyvästelimme Viktorin ja matka jatkui Valkjärvelle.

Mieleeni ovat jääneet kodin valot sinä iltana. Takana synkännäköinen tulenpunainen taivas, siellä paloivat rajakylät. Lähdimme itku kurkussa, suru sydämessä ja epätietoisuus siitä, mihin tässä joudutaan. Oli vain yksi turva, johon toivomme panimme. Taivaan Isä tietää kaiken, ja mitä meille tuleekin tapahtumaan, on elämämme hänen kädessään. Auto jatkoi matkaa, mutta pysähteli tuon tuostakin. Eräs silta oli jo miinoitettu, ja olimme vaarassa mennä miinaan, kun nousimme jaloittelemaan. Eräs silta oli saanut osuman, ja sen yli oli edettävä niin, että sillan reikä jäi pyörien väliin.

Tulimme lopulta Korpiojan asemalle, jossa oli vain vähäiset valot ja paljon kansaa. Etsittiin äidin ja isän vuodevaatenyyttiä, ja ristikkäinen vilttikäärö löytyi lopulta. Puolen yön maissa tuli pitkä härkävaunujono natisten. Kapusimme vaunuihin. Niihin oli laitettu lankuista hyllyt, ja keskellä vaunua oli kamina, jota vuoron perään hoideltiin, että saatiin lämmintä. Tultuamme Viipuriin näimme, että siellä oli ollut pommitus ja ihmisiä kannettiin paareilla. Matka jatkui sitten koko päivän, joka oli 1. päivä joulukuuta. Juna pysähteli usein, välillä oli ilmahälytyksiä, jolloin oli juostava metsään.

Aamuyöstä tulimme Hämeenlinnaan. Matka maailmalle oli alkanut. Oli koettu hätää ja tuskaa, jonka ymmärtää vain mukana ollut ja kaiken sen kokenut. Kuitenkin olimme päässeet pakoon ja uusi elämä evakossa oli alkanut. Samana päivänä olimme jo Hauhon Metsäkulmalla, Kalle Laihon uudessa, talon vanhuksille rakennetussa mökissä. Yhteen aikaan meitä oli siellä 14 henkeä. Kun meiltä kysyttiin, miten sovimme kaikki nukkumaan, sanoi äiti: ”Kuka ikkää nukkuu sikijää unnee, ni se pannaa nurkkaa pystyy seisomaa metla leuva al, et toisetkii saavat vähä maata”.

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie Ikola