Kustaa Vaasan sodan alkusyyt

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

1500-luvun alkupuoli oli Kivennavalla levotonta aikaa.

Vuonna 1526 Venäjän suuriruhtinaan puheille päässyt Erik Flemingin johtama valtuuskunta kuvaili, kuinka venäläiset hyökkäilivät rajan takaa alati Ruotsin puolelle talonpoikien kyliin murhaten, polttaen ja ryöstäen talot tyhjiksi. Tämän vuoksi olivat talonpojat paenneet rajaseudulta ja muuttaneet muualle. Asiasta neuvoteltaessa lähettiläät myönsivät, että Ruotsin puolelta oli tehty samanalaisia retkiä Venäjän puolelle. Ruotsalaisten tai suomalaisten Venäjälle tekemien vastaavien retkien vuoksi oli novgorodilainen lähetystö käynyt Viipurissa vaatimassa oikeutta, mutta Kustaan voudit eivät suuriruhtinaan mukaan olleet tehneet asialle mitään. Alamaistensa ryöstöretket Ruotsin puolelle suuriruhtinas kielsi ankarasti ja hän ilmoitti jo käskeneensä hirttää ryövärit.

Suuriruhtinas Vasili III vaati, että Kustaan oli komennettava voutinsa häätämään vieraan valtakunnan alueelle tunkeutuneet alamaisensa. Epäselvyyksien selvittämiseksi Vasili III esitti rajan tarkistamista vanhojen sopimusten ja rajakirjeiden pohjalta. Tätä hän oli esittänyt ruotsalaisille aiemminkin.

Kuningas Kustaa joutui ajan diplomatian pelisääntöjen mukaan vastaamaan suuriruhtinaan esittämiin syytöksiin. Kustaa kertoi kirjoittaneensa Hoyan kreiville, jolla Viipurin linnalääni oli tuolloin läänityksenä, että tämä saattaisi voutiensa avulla rikolliset edesvastuuseen. Tämä oli luonnollisesti tyhjää sanahelinää.

Suuriruhtinaan jälleen esille nostamaa rajankäyntiasiaa Kustaa ei voinut enää välttää. Muodollisesti Kustaa olikin suostuvinaan rajankäyntiin, mutta hän varoi visusti mainitsemasta mitään Ruotsille kovin epäedullisista vanhoista rauhankirjeistä. Rajankäynnin yhteydessä Kustaan mukaan selviäisi, oliko joitain kyliä rakennettu toisen valtakunnan maalle. Jos sellaisia löytyisi, asukkaat voitaisiin toki häätää. Tässä Kustaalla oli jälleen ketunhäntä kainalossa, sillä näin hän sai lykättyä rajankäynnin toimeenpanon hamaan tulevaisuuteen. Ajankohdasta neuvoteltaisiin erikseen. Käytännössä tämä merkitsi, ettei yhteistä rajankäyntiä saatu aikaan ja asia hautautui.

Riitamaassa oli sodan siemen

Kiistoja käytiin koko rajan pituudelta, mutta Kivennapaa tämä rajariita koski Siestarjoen haaroittumisen johdosta. Juuri tämä rajaosuus oli jo vanhimmissa rajaluetteloissa kuvattu näennäisen yksiselitteisesti kulkemaan Siestarjokea pitkin. Kuitenkin Siestarjoki haarautuu yläjuoksullaan kahtia. Läntinen lyhyempi haara kulkee Siesjärven kautta, kun taas pidempi itäinen haara virtaa edellistä suoremmin suohon, jonka keskellä oli vanha rajakivi, "Rumeta". Riitamaahan kuuluivat osapuilleen seuraavat kylät: Rontu, Kanala, Kekrola, Seppälä, Lipola, Vehmainen, Soppikylä, Räikylä, Siiranmäki, Saarenmaa ja Vuottaa. Tämä Kivennavan alue johti lopulta sotatoimien alkamiseen Ruotsin ja Venäjän välille.

Suuriruhtinas Vasili III kuoli vuonna 1533 ja valtaistuimelle nousi vielä hänen alaikäinen poikansa Iivana IV, joka myöhemmin sai lisänimen Julma. Ruhtinaiden välillä solmittu rauha oli uudistettava ja Tukholmasta lähetettiin valtuuskunta Moskovaan sopimaan rauhan jatkamisesta. Tapahtumat olivat kuin toisinto edelliseltä vuosikymmeneltä. Molemmat osapuolet syyttelivät toisiaan rajaseudun talonpoikien tekemistä ryöstöretkistä. Rauhan uudistaminen sopi hyvin venäläisille, mutta he vaativat, että se olisi tehtävä vanhoin vuoden 1510 ehdoin. Hätävalheena Kustaa käski ilmoittaa venäläisille, että vanha rauhanasiakirja oli hävinnyt, minkä vuoksi raja olisi käytävä olemassa olevan tilanteen pohjalta. Rajantarkastuskokous päätettiin pitää vuonna 1538 Vuoksen rannalla Noisniemen kylässä.

Määrätyn rajankäynnin lähestyessä tilanne rajaseudulla kiristyi siinä määrin, että kesäksi 1537 Viipuriin koottiin jo mittavia sotajoukkoja. Sotaa ei kuitenkaan tullut. Novgorodin ruhtinas vahvisti uuden rauhansopimuksen. Kun Venäläiset kokoontuivat rajankäyntiin Noisniemen eli Sobolinon kylään 1538 ei ruotsalaisia kuulunut paikalle.

Rajaa ei siis vieläkään selvitetty yhdessä ja 1540 paikallisten asukkaiden rajakahakat ja ryöstöretket rajan yli puolin ja toisin lisääntyivät entisestään. Venäläisten valtuuskunta vieraili Viipurissa lähes vuosittain valittamassa suomalaisten tekemistä ryöväysmatkoista. Taloja poltettiin, ihmisiä tapettiin ja hevosia, karjaa, viljaa ja heinää joutui ryövärien saaliiksi.

Kesällä 1542 tuli raja aina vain levottomaksi. Venäläiset panivat toimeen yksipuolisen rajankäynnin. He ratsastivat pitkin rajaa ja syyllistyivät väkivallantekoihin. Rauha ei palannut rajalle, vaikka valtuuskuntia vieraili sopimassa asioista Novgorodissa, Viipurissa ja Tukholmassa. Puolin ja toisin tehdyt ryöstöretket ja niiden kostoksi tehdyt vastaiskut seurasivat nopeassa tahdissa toisiaan. Muodollisesti kyse oli paikallisten talonpoikien rosvoretkistä, mutta usein hyökkäysten organisoijina olivat Venäjän Karjalan pajarit ja Ruotsin puolen voudit ja jopa Viipurin linnanpäällikkö.

Kuningas Kustaan kassa oli tyhjentynyt sotatoimissa Smoolannin talonpoikia vastaan eikä hän ollut valmis sotaan mahtavaa Venäjää vastaan. Myös suuriruhtinaalla oli omia ongelmiaan, joten hänkin oli halukas sopimaan rajariidat ennen niiden eskaloitumista sodaksi.

Rajatarkistuskokous sovittiin vuodeksi 1547, mutta kokouksen lähestyessä Kustaa alkoi valmistella ruotsalaisille hankalan toimituksen lykkäämistä. Hän lähetti valtuuskunnan Moskovaan, mutta kun sitä ei laskettu Venäjän rajalla maahan, ruotsalaiset saivat siitä hyvän syyn jälleen unohtaa sovittu rajantarkastuskokous. Venäläiset sen sijaan lähettivät oman valtuuskuntansa Viipuriin. Kun ruotsalaisten valtuuskunta vuonna 1548 lopulta pääsi Moskovaan, sovittiin, että rajantarkastus pidettäisiin vuonna 1550. Rajalla ryöstöretkiä tehtiin koko ajan entiseen malliin ja syitä sovitun rajantarkastuksen pitämättä jättämiseen taas löydettiin.

Rajakahakat ja ryöstöretket koskivat koko rajaa, mutta Riitamaalla asia räjähti käsiin, kun kuningas vuonna 1553 lupasi kolmen vuoden vapautuksen kruunun veroista ja muista vaatimuksista niille, jotka asettuisivat raivaamaan ja viljelemään maata Kivennavalle Riitamaalle. Alue oli ollut aiemmin asuttu, mutta asumukset ja viljelmät oli poltettu venäläisten hyökkäysten yhteydessä. Uudisasukkaat olivat kuninkaan erityisessä suojeluksessa ja hän puolustaisi heitä kaikkea vääryyttä ja väkivaltaa vastaan. Kivennavan sotilailla miehitetty kartano vahvistettiin skanssiksi, linnakevarustukseksi.

Venäläiset kokivat Riitamaan kuuluvan heille ja loppuvuodesta 1553 he hyökkäsivät alueelle ja tuhosivat talonpoikien viljasadon. Koska hyökkääjien kiinnostus kohdistui viljasatoon eikä asutuksen hävittämiseen, voidaan olettaa, että asialla olivat todennäköisesti lähinnä Venäjän puolen talonpojat. Suomalaiset talonpojat kostivat hyökkäyksen välittömästi. Tämän lisäksi Kivennavan varustuksen päälliköksi määrätty Anders Nilsson hyökkäsi pajareiden kartanoihn.

Syksyllä 1554 Venäjältä kantautui huhuja, että venäläiset valmistautuivat hyökkäämään Suomeen kostaakseen Anders Nilssonin joukkoineen aiheuttamat tuhot. Huhut kertoivat, että rajan taakse koottiin peräti 30 000 miehen sotajoukkoa. Viipuriin ja rajaseudulle ryhdyttiin jälleen kokoamaan sotaväkeä.

Sota ei ollut enää vältettävissä. Vaikka suurimmat alueelliset rajariidat valtakuntien välillä koskivatkin Savon ja Pohjanmaan seutuja, syy sotaan saatiin Kivennavan Riitamaan rähinöistä. Venäläisten näkökulmasta suurin syyllinen sotaan oli Kivennavan vouti Anders Nilsson, joka toimeenpani edellä kerrotun hyökkäyksen Inkeriin. Ruotsalaisille sodan syy oli rajaseudulla levinneen asutuksen ja sieltä kerättävien verotulojen turvaaminen ja vakiinnuttaminen. Rajalla oli koko vuoden lopun rauhatonta. Talonpojat hyökkäilivät puolin ja toisin rajaa, surmasivat ihmisiä ja polttivat taloja.

Lähde:

Viipurin läänin historia III Suomenlahdelta Laatokalle 2010 Kimmo Katajala: Riitojen raja s. 115-122

Seuraava osa:


Etusivu Kivennavan historia Aikajana Joutselän taistelu Venäläisten suurhyökkäys 1556