Lähtö

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ent.Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1989
Pulliainen Eveliina o.s. Pyykkö


”Tänä yönä - siirtykää
tuolle puolen puolustuslinjan!”
käy käsky kylästä kylään
tyly viesti, toivomaton.

On ilta, on tihkusade
kesäkuinen, lämmin ja lauha
on ihmisen mieli niin herkkä
kuin aurinkoon auennut kukka…
Silloin – yht’äkkiä on kuin
käsi tyly temmannut oisi
auki kotipirtistä uksen,
jäinen viima idästä iskee
läpi kylän, läpi ihmisenkin:
”Tänä yönä - siirtykää
tuolle puolen puolustuslinjan!”

Vain tuokion tuskaa tunsit,
jo herkesi hiljaiseksi
kuin hautajaishetki harras,
täysosuma olihan tullut
keskelle herkintä, pyhää.

”Ei kotia, ei turvaa täällä,
ei suojaa, ei asuinsijaa,
tämäkin, raskain uhrein
pystyyn saamasi pirtti
ei sinun, ei kenenkään oma.
Tänä yönä on jätettävä
taas kaikki - enemmänkin.
Tänä yönä on alettava
taas taival paluutietön.”

Kuin syrjästäkatsojana,
kuin kourissa painajaisunen,
haalit mukaasi tarpeellisinta,
liian vähän niin pitkälle tielle.
Jo jouduit joukkoon mukaan
mikä rattain, raskain kuormin
tai kevein selkärepuin
tai pyöräpakkauksin
soluu pihaporteista tielle…
Auki unohtuu tuvan uksi…
jää porraskivelle kissa…
akkunalle annansilmä
veripunaisin helokukin…
pihaportti jää sulkematta…
• - -
Tunnen alla askelteni tutun kotitien,
lailla äidin armahan se tahtoo tukea
ensimmäiset, epävarmat, vaikeat askeleet
kautta kotiportin kauas tuntemattomaan …
Hyvin sinut ymmärrän, oi rakas kotitie,
ja jalkani kuin hyväillen lasken povellesi,
tiedän kuinka kohta kovat sodan anturat
iskee säälimättä, polkien nurmipoveasi,
tallaa tuntemattomaksi sinut, tuttu kotitie,
siksi viime askeleeni on kuin hyväily…
Tunnen, tämän jälkeen emme tapaa milloinkaan!
- - -
Valtatie on usein vavahdellut
tuhansien kuorma-autoin alla,
joissa kiviä ja soraa saapuu
etulinjain keskeneräisyyteen,
taikka ammuksia etumaastoon,
tahi muonaa, muita varusteita,
palatessaan kuusenoksapaarein
saattain hiljaisia sotureita…
Tie on vavahdellut taakkain alla,
tuntiessaan rajan raskaat kirot.
Mutta nyt sen harteille sai taakka
painavampi entisiä, muita,
pakahtua tahtoo valtatiekin,
povensa se soisi suuremmaksi,
jotta kaikille jäis jalansijaa,
joiden kohtaloksi tie on tullut…

Joukot ruudinsavun mustaamina
rientämässä uusiin asemiin,
rynnistävän ylivoiman alta,
vapisevat vaahtokylkijuhdat
vetämässä tykkilaveteita,
rattaat heiluvaisin hätäkuormin,
miehet, vaimot karjalaumoinensa,
sekä pienet lapset paljain jaloin,
avuttomat lampaankaritsatkin,
jotka emostansa eksyttyään
sinne tänne hätäisinä karkaa…

Tie on vaiti sekä avulias,
avulias joukkokin, mi tiellä
kulkee tavatonta taivaltansa.
Kukaan huuda ei, ei eelle ennä,
eikä tunnu tungos, vaikka tiestä
varattu on joka askel-ala.

Kukin tuntuu kuuluvansa yhteen
ruumiiseen, mi iskun saatuansa
vammaisia jäseniään vetää
turvaan, kun jo puolustus on turhaa.
Haava, äsken lyöty, vuotaa verta,
mykkä suru sitoo kielen, huulet,
katse, tuskantäysi tosin sulaa
hymyyn, kärsimyksen kirkastamaan,
siten lientäin lähimmäisen taakkaa.
Yksikään ei huuda, vaikeroi,

kukaan joukosta ei katso taakseen…
Uljas heimo, hetkelläsi surun!
Yhtään silmää sumenna ei kyynel,
taivas yksin enää itkun taitaa,
yhä tihenevin vesisatein
peittää pehmeästi jäljet tiellä
syvään vajonneet – tuskan jäljet,
jälkeen tulevaisten katsehilta…

On ilta, tihkusade
kesäkuinen, lämmin ja lauha,
kylä kylältä elävä virta
yhä kasvaa ja kauemmas käy,
joka askelen alle hiekkaan
valuu heimoni sydänveri,
siksi kalpeina haamuina vain,

siksi varjoina entisestänsä,
harhaillen ilman määrää,
tarkoitustansa vailla
on joukko, joka joskus
jonnekin ajautuu…

Etenee elävä virta
takana taistelu kiihtyy,
tykkien tauoton jyly
tuo tahtia askelille,
hämärän verhoon käy päivä
päästäkseen näkemästä,
kuinka kulkee Karjalan kansa
mierontietänsä toista.

Himmeään suviyöhön
saa siinto koittavan aamun,
Karjalan heimon yössä
ei aamun siintoa näy…

Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1989 Evakkotie Siiranmäki