Muistojen retkellä

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ent. Kivennapalaiset IV palkinto Kilpakirjoitus 1952
Nimimerkki ”Vanamo” oikea nimi ei tiedossa

Kotiseutu, sen kesäiset kunnaat ja kuusikot viittovat yhäti meitä muistojen retkille sinne kauniiseen Karjalaamme. Milloin liikumme muistojen parissa kotipihoillamme, milloin taas marja- tai sienikori käsivarrella samoilemme sen tuttuja metsiä. Siellä kaikkialla missä liikummekin, seuraavat rakkaat muistot askeleitamme. Tutut paikat sekä niiden nimiin liittyvät pienet tarinat tuntuvat niin rakkailta ja kuljettavat meidät usein aina lapsuusaikamme kultaisiin maailmoihin.

Käydessämme näille muistojen retkille kuljemme tuttua tietä Viipurista päin. Monien meille vähemmän tunnettujen seutujen vilahdellessa ohitsemme ylitämmekin kotipitäjämme rajan ja tulemme Pamppalaan. Korpivaelluksemme alkaessa syksyllä 1939, täältä kylän harjulta, metsien yli kääntyi viimeinen kaihoisa katseemme kotikylän puoleen, jossa suunnassa jo sodan lieskat leimusivat.

Kotiseutu, unohdamme hetkeksi sodan tuottaman hävityksen ja tervehdimme sinua entisenä rauhan paikkana. Laskeudumme alas Kerikannon mäeltä. Ohitamme Liikolan, Rantakylän ja Kotselän tienhaarat. Jatkamme kohti Kirkonkylää. Tapaamme vielä matkan varrella Uupuneen taloryhmän, tuon Kotselän pikkusisaren tien puoleen väsähtäneenä. Luonnon käydessä kotoisemmaksi muistot elpyvät ja mieli herkistyy. Sieltä metsän helmasta jo pilkistääkin herttainen Tahoslammi, kirkonkyläläisten suosittu uimapaikka. Pieni mutta kirkas kuin salonlapsen poskelle vierähtänyt kaihonkyynel. Viivähdämme hetkisen rakkailla rannoillasi ja katselemme kesäistä iloasi. Helteisinä päivinä löysi moni virkistyksen vilpoisassa helmassasi. Viimeisinä aikoina oli pienen Tahoslamminkin kylpyelämä nykyaikaistunut. Värikkäät uimapukuiset kylpijät täyttivät rannat sen sijaan, kun nuoruudessamme uitiin vielä aatamin ja eevan puvuissa, sekä oli jyrkästi toisistaan erotettu miesten ja naisten ranta.

Jätettyämme pienen lammen muistoineen ja käydessämme muutaman askeleen maantiestä syrjään tapaamme Miestappolähteen ja sen vierellä harmaan, kuivuneen hongan. Mitä kertovat siinä kulkijalle yksinäinen metsälähde ja vanha harmaantunut honka? Sotien kauhuista nekin tarinoivat: Muinaisten sotien mukana metsiimme kulkeutuneet baskiirit ”koirankuonolaiset” olivat siinä uhrinsa honkaan sitoneet ja veren kuiviin imeneet. Oudon tarinan synnyttämien mielikuvien vallassa jatkamme matkaa synkän metsän varjostamaa maantietä Orkoinotkoon. Arkaillen vilkaisemme lepikkoisen notkon salaperäiseen pimentoon. Ehkäpä entisajan kulkijan, esi-isämme tai -äitimme mielikuvituksessa kiiluivat sodanpeikkojen väijyvät silmät notkon syvyyksistä, koska paikan nimittivät ”Arkoinotkoksi”, nimi on myöhemmin vääntynyt Orkoinotkoksi. Tästä oikealle jäävät sienirikkaat Orkoilehdot ja vasemmalle Moittilanjärven mustikkaiset rannat.

Sivuutamme Annakristin kankaan ja samannimiset mäet. Tuossa tien laidassa on pieni Murkinamäki, missä entisajan paimenet söivät murkinaansa. Tuolla mitättömän pieni Jamakka-oja, jonka harmahtavan valkea hiekka muistuttaa piimää eli jamakkaa. Hirsmetsän kolkassa, lepäsivät ”kirkkomummot” ja puhdistautuivat matkansa tomuista sen raikkaassa lähteessä. Huomaamatta emme sivuuta myöskään Patrikinrumpua, emmekä pienen koivikon läpi virtaavaa Koivuojaa. Ja tuolta puiden lomitse vilahtelee Vienolan pikkulampi ja kaunis puutarha.

Viipyessämme Loukosojan ahon laidassa tunnemme vieläkin tuohusten tuoksun ja näemme juhannuskokkojen iloisen räiskeen. Muistamme lapsuus- ja nuoruusvuosiemme kansanjuhlat köynnöksin koristettuine juhlaportteineen ja puhujalavoineen. Näemme ahon metsäisten laitojen ja marjakorpien vähitellen vaihtuvan viljelyksiin ja vihdoin koko ahon muuttuneen entisestä viimeaikaiseen asuunsa.

Tuskin voimme ajatella rakkaampaa kuvaa kuin se, mikä nyt avautuu eteemme metsätien päätyttyä. Kotikylämme taloineen, puistoineen ja peltoineen. Mäellä tuuhean puistikon keskellä kohoaa vanha, juhlallinen kirkkomme. Täältä Kirkonmäeltä olemme ennenkin seutua ihaillen katselleet. Täältä luomme katseemme kauas kauas aina sinne, missä taivaan ranta yhtyy metsien kaukaiseen sinertävään hämäryyteen. Tuonne metsien hämyyn kätkeytyykin monta tuttua paikkaa muistoineen ja taruineen. Tuolla lännessä aukeava Hanskasuo lähteineen ja vihertävine salaojineen kertoo omaa sodan aikaista tarinaansa kuninkaan hanskasta ja pohjattomaan lähteeseen upotetusta kirkonkellosta. Suon vierellä on Karvajalan kannas, jossa esivanhempamme kertoivat ”karvajalkojen” eli susien juoksennelleen.

Tuolla kiemurtelevan ojan syleilyssä ovat Paksaaren punertavat kanervikot ja harmaat jäkäläkummut. Kauempana häämöttävät Kotselkä ja Suuresuon mäet. Vasemmalla tuolla on Niitsaari ja takana korvessa Pakomajat. Sinne naiset ja lapset pakenivat sotien aikoina. Toisessa suunnassa näemme tutun mäkien jonon: Polviselkä, Linnamäki, Kolomäki, Vihtananmäki ja Montosenmäki.

Ja tuossa lähiympäristössä ovat rakkaat kotimme. Ennen kuin palaamme tältä retkeltämme pysähdymme luonnollisesti itsekukin raottamaan oman kodin ovea, ja yhä uudelleen sen seinien sisällä eletyt ilon sekä surun hetket…


Etusivu Kilpakirjoituksia Kirjoituskilpailu 1952