Paavo Kiuru Ikolasta

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Paavo Kiuru kuljetti lukijaa Kivennavan kylissä Kivennapa kirjassaan. Kyläkuvauksien laatimisessa on käytetty vuosien 1778 ja 1809 henkikirjoja sekä vuoden 1939 kirkonkirjoja sekä pitäjäkarttaa. Päälähde on kuitenkin tiedot, joita kivennapalaiset itse omista kylistään ovat antaneet. Ikolan tiedot ovat pääosin Kauppias Antti Mikkolaisen, Emmi Mikkolaisen, Miina Niemen, opettaja Topi Paavilaisen sekä Matti ja Anni Lifländerin antamaa. Kirja ilmestyi vuonna 1952 Kivennavan historiatoimikunnan kustantamana. Tekstiin olen lisätty linkkejä.

Ikolassa oli talvisodan syttyessä 51 asuttua taloa, joista 15 Patrikissa.


Ikola

Raivolasta n kolmetoista kilometrin päässä Kivennavan Kirkonkylään vievän maantien varrella sijaitsi Ikolan kylä, josta oli vain neljä kilometriä kirkolle. Ennen Ikolaa oli Ristihonkainmäki, jossa raivolalaiset vainaantuojat piirsivät ristin ristpetäjään. Ikola oli ennen vanhaan matkalaisten puolen matkan krouvi, jossa lepuutettiin ja syötettiin hevosia ja usein yövyttiinkin. Varsinkin Muolaasta asti tulleet heinänvetäjät yöpyivät Raivolan-matkallaan Ikolassa. Toisinaan saattoi tällaisen "sainoin" yökunnissa olla yli puolitoistasataa miestä. Siinä oli liikettä, puheensorinaa ja juttua kaikenlaista, varsinkin jos joukkoon oli osunut Vitsiko Tommo tai Helsinki ämmä. Yösija oli ilmainen, ainoastaan tarjoilusta verotettiin kohtuullisesti.

Hirsiä, propsia, polttopuita ja ratapölkkyjä vedettiin hevoskuormittain. Rahtimiesten joukosta oli aikalaisten muistiin jäänyt kaksi voimakasta naishahmoa, kaksi Annia, Kirkonkylästä Lifländerin ja Konnun kylästä Siikanderin Annit, jotka toimasti ottivat osaa rahtimiehen vaivanalaiseen työhön.

Ikolan kylä oli sopivan syrjäinen ja samalla kuitenkin tavoitettavien liikenneyhteyksien varrella. Systerbäckin kivääritehtaan hallituskaudella sieltä nousivat monet miiluhautojen sauhut synkkien korpien keskeltä huolimatta siitä, että Ikolan kylään Kaurasen taloon oli asettunut asumaan kasakkaparvi, joka oli perso votkalle ja paikkakunnan tyttölapsille. Yhtään pientä kasakkaa ei kuitenkaan muisteta kylään ilmestyneen. Pitäjäläisten mielestä "ikolalaiset itseviisaat polttivat miilunsa poroksi".

Viipurin-Pietarin rautatien valmistuminen merkitsi Ikolalle uuden elämänsykkeen alkamista. Kosketus läheiseen asutuskeskukseen, jossa suuren maailman valtavuot kulkivat, toi tuulahduksen Ikolan kylään, josta vähitellen pyrki tulemaan iloisten ukkojen kylä. Se kehitti kustakin isännästä oman tyyppinsä, jonka ilmeet ja eleet vuosisadan alussa ovat painuneet aikalaisten mieliin hyväntahtoisen huumorin värittämänä. Veijalaisen Heikki oli silloin leikkisä. "Kaiko Jussi karvaleuka humalas on nätti, mut jos hänet suututti niin kyllä se osas sättii."

Ikolan kylän eteläpuolella sijaitseva kaunis Ikolan järvi, jonka läntiseen nurkkaan laskee vetensä monessa kaarteessa kulkeva ja perin mutkitteleva Lintulanjoki, kuuluu myös kyläalueeseen. Vuosisadan alussa kasvava huvila-asutus löysi tänne tiensä. Toistakymmentä huvilaa komeili lopulta Ikolan järven rannalla, joukossa mm. Morosovin huvilat. Tattien ja marjojen ja liuhkien kopeekkamatkat lyhenivät ja kukkarot suurenivat silloin Ikolan kylässä.

Maantien länsipuolella n 3 kilometriä Ikolasta siihen kuuluvanan on vielä syrjäisempi mutta silti kesäasukkaiden ja ulkomaalaisten keksimä kaunis järviseutu, Patrikin kylä, jolle joku sikäläinen vanha asukas on varmaan jättänyt nimensä perinnöksi1. Muuan Patrikin Berghäll-niminen vierasmaalainen huvila-asukas on siitä syystä erityisemmin jäänyt muistiin, kun hänen nimensä lausuminen ja jopa kirjoittaminenkin tuotti venäläisille viranomaisille vaikeuksia. H-kirjainkin lausuttiin g-äänteeksi ja niin hänen nimestään tuli Berggel ja suomalaisittain somistettuna perkele. Itse hän nimittikin itseään "Patrikin perkeleeksi". Hevosharrastus oli hänen verissään. Kun hän istuttu nuoren rouvansa pieneen alelusaahkaan, valjasti hän reen eteen kolmekin hevosta, antoi hevosten kiitää Patrikin lumisia teitä ja huusi samalla:"Perekiis".

Isojaon jälkeen erotettiin Patrikin ja Ikolan järven väliltä kahden puolen tietä huomattava alue kruununpuistoksi, jonka tiheitten kuusien välistä lähellä maantietä välkehti Kaatranlammen peilipinta. Kylä jakautui viiteen eri numeroon: Patrikki, Kaurasenmäki, Seppäsenmäki, Lempisenmäki ja Toistalonmäki. Raivolasta päin Ikolaan tultaessa oli ensimmäinen asukas Kiuruvedeltä muuttanut Ruotsalainen (Talo 12). Toisella puolen tietä mäellä oli Heti mökki (15) (Hetti Körmöläisen tupa). Sitten molemmin puolin tietä olivat Vaittinen (17), Hypoteekin talo (14) ja Mikkolaisen Vihtori(10). Kun sitten noustiin Myllymäelle, aukeni katsojan eteen miltei koko kylä. Siinä keskellä kylää, hallitsevimmalla paikalla oli suuri Jaakkolan talo (19) kartanoineen ja peltoineen (kuva). Tämä talo oli aina valmis ottamaan vastaan seuratilaisuudet, kun vain kirkkoherra Autere kortilla ilmoitti, että nyt tullaan. Tosin koko kylä oli ihmeellisesti muuttunut, kun v. 1937 siellä elettiin herätyksen sarastuksen keskellä. Patrikilsta se taisi ensin alkaa, mutta kohta koko kylä oli mukana. Yhteisiä virsiseuroja pidettiin ja paikat olivat aina täynnä. Kirkkoherran avuksi esiintyi maallikkopuhujina herätykseen tulleita nuoria, joista jo vanhempaan ikäluokkaan kuuluvana on mainittava Kirjavaisen Penu. Jaakko Mikkolainen oli itse talonsa rakentanut. Naapurissa olivat Tahvo Aliska (42), Hyytiät (44) ja Nikkaset2 (43). Myllymäen rinteessä oli Antti Mikkolaisen uusi kauppatalo.

Kylästä erkani kylätie, joka kyläaukeita halkoen laskeutui Pikonsuonniittyjen reunamille ja Lintulanjoen juoksua seuraillen vei lopulta Lintulan luostariin. Kylässä tämän tien varrella olivat Otraset (18) , Juhana Mikkolainen (19) ja Paavo Mikkolainen (20). Näiden läheisyydessä oli myös Rämön Mikon talo (21).

Entisessä Mellon talossa (22) oli isäntänä kotivävy. Viime aikoina sanottiin naisväen siinä enemmän kuitenkin isännöineen.

Lähdemmekin sitten Lempisenmäelle, jossa kahden Lempisen talon (28) ja (29) lisäksi olivat Henttiset (30), Peltoset (32) ja Joska Mikkolainen (31). Laskeudumme alas mäkeä, ja siinä mäen alla on Juvakka (26) ja toinen Henttinen (27). Vielä on mainittava kylästä Jaakkolan naapureina Körmöläiset (33) ja (34) ja edelleen Lattunen (35), Veijalaiset ja Juho Veijalainen, jonka komea talo (1) ja huomattava omenapuutarha on jäänyt monien mieleen. Mellon Antti asui sisältä valkoisessa hirsitalossaan lähellä maantietä.

Tienhaarassa, missä kylätie eroaa Tetrisaarenniityille, on kansakoulu. Sinne Tetrisaarenniityille on raivattu ja kuivattu paljon viljelyalueita ikolalaisille. Kun valtion taholta oli ruvettu kiinnittämään enemmän huomiota Kannaksen maanviljelysolojen parantamiseen, tulivat maataloudellisen rajaseututoiminnan ylijohtaja Brander ja agronomi Korhonen eräänä syyspäivänä kauppias Antti Mikkolaisen luo ja tarkasteluaan kylän suoniittyjä sanoivat kauppiaalle:"Kyläläiset eivät arvaa, millaisia aarteita he omistavat." Heidän kehoituksestaan kauppias seuraavana päivänä osti 14 hehtaarin suopalstan, ja niin alkoi suoviljely Ikolassa. Seuraavana keväänä olivat isännät innolla mukana suuressa yrityksessä, jonka tuloksena oli neljä kilometriä pitkä viemärioja ja kymmenien hehtaarien viljelyskelpoinen maa-alue. Suonkuivatustoimikunnassa olivat mukana paitsi mainittua kauppiasta myös Jaakko Mikkolainen ja Antti Körmöläinen.

Kun suuntaamme askeleemme kohti Kirkonkylää, tapaamme kylässä viimeisinä asukkaina Sutelan, Aliskan Matin (3), Nousiaiset (40), Heiki Helenan ja Sarlinit (2).

Ikolaan muuttaneita olivat vielä Vaittiset (17), Kuortit (24), Lankiset (23) ja Tölliset. Raivolan maantien varrella metsässä asui Anna Miikkulainen (51) poikineen. Ikolanjärvelläkin oli taloja: Henttisen Antti (45), metsänvartija Leppänen (50) ja tuomari Laguksen komea huvila (48).

Kyläläisten lasten hengellisestä kasvatuksesta huolehti antaumuksella ja perusteellisuudella yksinäinen vanhapoika Pietari Rämö, joka joutui toimimaan useita kymmeniä vuosia Ikolan pyhäkoulunopettajana. Kun hän oli tavanomaisen kirkkomatkansa tehnyt, aloitti hän sunnuntaisin täsmälleen kello 14 pyhäkoulunpidon ennalta määräämissään kodissa. Halukkaasti pyhäkoulu otettiinkin kuhunkin taloon. Jo edellisenä sunnuntaina oli joku lapsi ollut poissa pyhäkoulusta, otti Pietari tarkoin selville, mikä oli poissaolon syy. Tarkkaa tilastoa hän piti koulunkäynnistä ja poisjääneistä. Hän kertoi aina ensin kirkkoterveisensä, joiden yhteydessä hän tarkoin selosti jumalanpalveluksessa kuulemansa papin saarnan tehden siihen useita valaisevia lisähuomautuksia. Tähän hän saattoi käyttää jo tunnin verran aikaa. Lapsia oli usein neljänkymmennen paikkeilla. Kun Raamattua, Raamatunhistoriaa, Katekismusta ja Virsikirjaa oli luettu ja laulettu, olikin pyhäinen iltapäivä jo vierähtänyt ja hämärä laskeutunut tupaan. Varsinkin syksyisin, jolloin pimeys saapui tummana kylään, lähtivät äidit tavallisesti hakemaan lapsiaan Pietarin koulusta.

Vielä sanottakoon muutama sana pientilallisesta Niemen Ukosta, rukkisorvarista ja verenlaskijasta, joka asui piippuniekan, Parkon Matin naapurissa. Hän oli muuttanut Kivennavalle 1893 neljäkymmentäviisivuotiaana mukanaan vaarilta saamansa satavuotias sorvi, jossa oli iso, toista metriä korkea vauhtipyörä. Tämä sorvi eli varvi merkitsi tulonlähdettä Niemen perheessä ja määräsi hänen ammattinsa, niin että kirkonkirjoihin hänen nimensä kohdalle oli piirretty "pitäjän varvari". Tämä kiuruveteläinen varvari omisti toisenkin jalon taidon, suoneniskemistaidon, jota hän joutui käyttämään avuksi monelle kivennapalaiselle. V.1927 hän kuoli Raivolassa elettyään enimmän osan elämästään karjalaisen kansan parissa, jonka muistiin hän on jäänyt työteliäänä, taitavana ja avuliaana ihmisenä.

Patrikin vanhimpia asukkaita olivat Kirjavainen, Suikkari ja Grön. Viimeksi kylässä oli jo viisitoista taloa, joista suurin osa elätti itsensä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla. Tilat olivat pieniä, mutta silti oli joka talossa hevonen ja puolikymmentä lehmää.

Patrikin järvistä oli toinen huomattavasti suurempi, kaakkoon edellisestä, ja sen keskellä oli kaunis saari nuorten huvittelupaikkana, johon varta vasten valmistettu lautta välitti liikennettä.

Kun muinaisina aikoina Patrikilla ei ollut joka talossa kelloa, piti tarkata naapuritalon liikkeitä ja niiden perusteella suorittaa omatkin edesottamukset. Mutta eräänä jouluaattona päätti kellon omistava isäntä hiukan vetää naapureitaan huulesta ja paneutui aattona tavallista aikaisemmin levolle ja jouluaamuna tavallista aikaisemmin sytytti valot. Tämän johdosta lähti jäven toiselta puolen talonväki kiireesti kirkolle, jonne saapuivat kuitenkin niin varahin, ettei ketään ollut sinne vielä tullut. Aikaiset kirkkovieraat menivät Suokkaan saunaan lämmittelemään ja odottelemaan matkamiehiä ja vaivutti heidät sikeään uneen, josta havahtuivat vasta kun jumalanpalveluksesta saapuvat alkoivat päästellä hevosiaan, joiden kulkuset ja aisakellojen kilahdukset kantautuivat suloisen unen läpi heidän saunalämpöisiin korviinsa.


Yläviitteet tekstissä

1. Vuoden 1702 henkikirjassa on maininnat henkilöistä "Heikki Patrikki + vmo" ja "pka Nuutti + vmo". Tämä vaihtuu 1705 teksteihin "Nuutti Patrikki + vmo" ja "äitipuoli Heikki Patrikin leski". Vuoden Isovihan jälkeisessä maarevisiokirjassa 1727 on Ikolan ensimmäisen tilan kohdalla on maininta "Heikki Patrikki, nyt Nuutti Heikinpoika". Kylänosan Patrikki nimi juontuu siis asukkaasta 1700-luvulla.
2. Paavo Kiurun kirjassa puhutaan tämän talon kohdalla Nikkasista, Kivennapa kylästä kylään kirjassa on nimi B Mikkonen. Jälkimmäisen tiedot ovat kiinteistörekisteristä. Kiurun kirjan tietolähteet ovat todennäköisesti oikeassa asukkaiden suhteen.


Kivennavan kylät Ikola Ikolan talot 1939 Ikolan suvut Ikolan väestö