Patrikin paimenpojat

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Noin 10-vuotiaan pojanpoikani ollessa kesää viettämässä mummolassa, hän joskus valitteli, ettei ollut mitään tekemistä. Kehoitin häntä keksimään itse jotakin puuhaa. Mutta poikapa rupesi kyselemään, mitä vaari teki pikkupoikana "kun kehut, ettei sinulle tullut aika koskaan pitkäksi".

Jaa'a. Siinäpä olikin kysymys mitähän vaari teki pienenä. . .

Noita poikavuosiani miettiessä, ja niistä pojanpojalleni kertoillessani palasin mielessäni tuonne kauniiseen Karjalaan, Kivennavan pitäjän Patrikin kylään, missä kaksikymmenluvun lopulla lapsuuteni vietin. Siellä oli siihen alkaan sellainen "ammattikunta" kuin paimenpojat.Nykyisin kun kuulee tuon nimen tulee mieleen nippu rautalankaa ja sähkölaite. Mutta silloin vanhaan hyvään aikaan se oli ammatti, jota pojat harjoittivat kesäisin. Näitä paimenia oli tietenkin muissakin kylissä, ja jo paljon aiemminkin, mutta minun muistini ei piisaa pidemmälle, ja toisten kylien paimenista ei ole paljon tietoa.

Niinpä kerroin pojanpojalleni pienen tositarinan Patrikin paimenpojista.Olen tässä maininnut vain paimenpojat, mutta kyllä sitä tointa hoitelivat myös jotkut tytötkin. Ainakin Patrikilla oli tietääkseni Paimen-Martta, joka siis myös hoiteli paimenen tehtäviä. Käytän tässä kuitenkin tuota poika-nimitystä, en polkeakseni tasa-arvolakia, vaan koska poikia oli mainitussa ammatissa enempi ja kuulostaa niin tutummalta.

Mutta alkakaamme paimenen kesä alusta. Kun koulun päättäjäisissä o1i todistukset saatu, asiaan kuuluvat paukut koulun nurkan takana ammuttu ja todistus kotiin tuotu, alkoi valmistautuminen paimenen vaativaan tehtävään. Monel1e se oli ensimmäinen työmaa, ensimmäi- nen kotoa lähtö koko kesäksl, sillä työmaa ei useinkaan ollut naapurissa, eikä edes samassa kylässäkään. Mistä mahtoi johtua, mutta ainakin kin Patrikin paimenpojat olivat useimmiten aivan pitäjän toiselta laidalta, jopa naapuripitäjästä.

Kun paineneen lähtijä oli tavallisesti jonkun pienen töllin poika, niin ei ollut kotoa edes kyytiä tarjota, vaan matka piti tehdä jalan. Kun koulu loppui viimeisenä päivänä ja pesti oli otettu ensimmäisenä päivänä, ei jäänyt pitkiä loma-aikoja.

Paimenen työpäivä alkoi viiden- kuuden- välillä aamuherätyksellä. Saiju- tai kohvikuppi hörpättyä piti kiirehtiä hakemaan lehdeksiä tai oksia, millä ajeli kärpäsiä pois lehmistä emännän lypsäessä. Kun lypsy oli tehty, pisti paimenpoika repun selkäänsä ja lähti karjoineen saloille ja soille. Aamupäivä olikin paimenen helpointa aikaa, sillä tavallisesti kylän paimenet veivät karjansa samoille laitumille ja saivat sitten olla yhdessä sen aamupäivän - olihan se rattoisampaa. Siellä lyötiin painia, loikattiin pituutta y.m. Puukkopeli oli kovin suosittu leikki, jossa hävinneen piti tehdä joku määrätty tehtävä. Alussa mainitsin, että Patrikilla oli myös yksi paimentyttö, Martta. Martalle ei puukkopeli oikein luonnistanut, vaan hän joutui melkein aina häviölle.

Päivällä klo 11.00 piti lehmät tuoda kotiin päivälypsyä varten. Se kysyikin tarkkuutta, sillä kelloja ei ollut eikä saanut paljon myöhästyä, eikä tulla liian aikaisinkaan. Lypsyn aikana piti paimenpojan jälleen olla oksineen husimassa kärpäsiä. Lypsyn jälkeen lähti paimen taas karjoineen kujasia pitkin kohti metsän laitaa, mutta nyt laskettiin lehmät yksin metsään ja paimen palasi taloon muihin tehtäviin. Ja kyllä sitä tekemistä riittikin maalaistalossa. Paimenpoika oli sekä isännän että emännän juoksupoika. Paimen oli tuttu näky puupinoilla, havutukilla, heinäpellolla, viljapellolla lyhteitä sitomassa ym. Mutta vain iltapäivällä, sillä siinä viiden tienoilla piti taas lähteä etsimään karjaa kotiin ja siinä sitä olikin toisinaan hommaa ihan tarpeeksi. Joskus syyskesällä sieni- ja tattiaikaan teki karja joskus pitkiäkin sieniretkiä. Piti olla tarkka korva, että erotti oman karjan kellon naapurin kellosta.

Se oli paha juttu, jos lehmiä ei löytynyt, vaan ne jäivät yöksi metsään. Silloin ei paimenparan päätä silitetty. Paimenen jalat olivat niin parkkiintuneet, että suurin osa heistä juoksi paljain jaloin metsässä.

Edellä mainitsemalleni paimentytölle Martalle kävi kerran niin ikävästi, että karja oli jostain syystä lähtenyt vaeltamaan niin kauas laitumilta, ettei Martta löytänyt niitä, vaan joutui palaamaan ilman lehmiä illalla kotiin. Mutta ei Martta päässyt portista pihamaalle, vaan piti lähteä takasin metsään. Suureen ääneen itkien hän juoksi kohti metsän laitaa, mutta naapurin emäntä kuuli Martan itkun ja alkoi kysellä itkun syytä. Martta kertoi mistä oli kysymys ja valitti samalla kovaa nälkäänsä. Naapurin emännän antama voileipä ja maitolasi poistivat nälän ja kun karjakin lopulta löytyi, tosin hyvin myöhään, oli taas kaikki hyvin.

Eino-poika paimensi kahden talon karjaa. Majoitus ja ruoka oli vuoroviikoin näissä taloissa. Vaihto tapahtui lauantaisin. joka toisesta lauantaista tuli Einolle nälkäpäivä, sillä toisessa talossa oli oli tapana syöuä iltanen aikaisin, ja toisessa taas hyvin myöhään. Kun Eino oli saanut päivän työt tehtyä siinä talossa, missä iltanen oli myöhään, sanottiin hänelle : a meil ei uo vel iltanen valmiin, syö sie siel toises talos. Mutta kun Eino meni toisen työnantajan taloon, sanottiin siellä: a myö syötiin just ja kerettiin korjata jo poiskii. Ja siihen Einon oli tyydyttävä, ei ollut paimenpojalla rohkeutta pitää puoliaan.

Kun iltaisin oli karja saatu onnellisesti kotiin, lypsyt lypsetty, husimiset husittu, alkoi paimenpojan vapaa. Tällaisesta paimenen vapaaillasta kerroin pojanpojalleni erään tarinan.

Paimenpojilla oli joskus pientä kiistaa toisten kylien paimenten kanssa. Liekö tullut laitumista vai mistä vähän erimielisyyttä. Eräänä iltana tuli Esan lehmä kotiin, ei verissä päin vaan veressä oli takapää. Asiaa lähemmin tarkateltuaan huomasi Esa, että lehmää oli lyöty puukolla. Tästä Esa syyttämään kylän määrättyjä poikia. Mutta pojat eivät olleet mitään puukkojunkkareita, eivätkä näin ollen kyseistä pahoinpitelyä elikkä puukotusta tehneet. Mutta he olivat tietävinään, että Raivolan pojista joku olisi heilutellut puukkoa edellä mainituin seurauksin. Tätä tietoa lähtivät Antti ja Tauno Esalle viemään, mukana kolmaskin poika, jonka nimi on minulta hukassa.

Esa asui kylän ja sinne pojat suunnistivat kapeita kujasia pitkin. Kujaset olivat todella kapeat, parit rattaat siinä juuri ja juuri pystyi ohittamaan. Ja näitä kujasia pitkin tuli nyt poikia vastaan Jussi hevosineen. Jussi oli vähän sellainen koiranleuka ja pojilla oli aina vähän kireät välit Jussin kanssa. Liekö poikien omatunto jostain vähän kolkutellut, mutta Jussin nähtyään he hyppäsivät aidan yli pellon puolelle, missä yleensä kuraisempana aikana kuljettiinkin. Pahinta asiassa oli, että pelto johon pojat hyppäsivät oli Penun pelto - ja pellolla kasvoi ruista. Ja vielä yksi harmi- Penu asui aivan tien toisella laidalla.

Kun Jussi huomasi, että pojat vähän pelkäsivät, antoi hän vähän lisää pelonaihetta ja huusi kovalla äänellä: "hoi Penu, pojat sotkoo rukiheis!"

Pojat eivät vielä siinä vaiheessa olleet ruismaassa, mutta Jussin huudon kuullessaan pojista tuntui, että ruismaa ja sen takana oleva metsä antaisi hyvänkin suojan. Penu oli vaimonsa kanssa viettänyt rauhallisen koti-illan ja valmistautui juuri makuulle menoon. Hän oli jo riisunut kalsareita lukuun ottamatta kun kuuli Jussin huudon. Kurkisti ikkunasta ja näki Antin valkean pään vilkkuvan ruishalmeen keskellä. Silloin unohtui kaikki muut, paitsi ruishalme ja siellä juoksevat pojat. Siitä paikasta ampaisi Penu poikien perään rukiin sekaan kohti takana olevaa metsikköä.

Antti saavutti aidan ensimmäisenä, selvisi ylityksestä ensimmäisellään, samoin toinen poika. Mutta Tauno, joka oli joukon pienin, heikoin ja kaikenlisäksi huononäköinen, juuttui kiinni aitaan, putosi alas, onneksi metsän puolelle. Siinä rytäkässä putosivat Taunon silmälasit ja ilman niitä Tauno ei nähnyt mennä mihinkään. Siinä vaiheessa Tauno luuli jo viimeisen päivänsä koittaneen. Mutta Penu saavutti aidan, näki hän kauempana metsässä Antin valkoisen pään vilkkuvan puiden välissä. Hän ei lainkaan ehtinyt katsoa aidan taakse vaan hyppäsi vauhdilla yli ja Antin perään. No, eihän tavallinen ihminen pärjännyt juoksussa sen ajan paimenpoikien kanssa, jotka juoksivat melkein työkseen.

Kotini oli hyvin lähellä tuota ruispeltoa ja metsää. Niinpä Antti ilmaantui pihallemme etsien piilopaikkaa. Isäni oli parin naapurin kanssa pihamaalla Antin tullessa ja näytti Antille pientä koppia pihassa ja käski Antin piiloutua siihen. Hetken kuluttua tuli siihen Penukin jo vähän rauhoittuneena selittäen, että "kun talloot rukkiin". Lähti niine hyvineen kotiinsa.

Kun Penu oli mennyt vain muutaman kymmenen metriä kauemmaksi, tuli Antti piilostaan, hyppäsi aidan päälle ja huusi kovalla äänellä: "Hoi pojat, nouskaa yllään, Penu juoksoo alushoususillaa ympär kyllää." Sitten aidalta alas ja karkuun.

Taunokin oli löytänyt silmälasinsa ja pääsi ehjin nahoin kotiinsa. Kolmas poika teki metsässä pitkän lenkin kylän toiselle laidalle. Tälläinen oli yksi kauniin kesän vapaailta paimenpojan elämässä.

Patrikin poika

Toimi Kaukosen kansiot
Etusivu Kertomuksia kylistä