Pekka Käävän evakkoonlähtö

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Marraskuun 30. päivä.

”Kadotin kaiken sun kerallasi.

-- Kun lähdin, jäit sinä tuhoon ja yöhön.”

Olimme vielä sängyssä, kun kuulimme unen läpi tykin laukauksen ja pian toisen. Palvelustytöt tulivat hätääntyneinä ilmoittamaan, että ryssä on alkanut pommituksen. Kehoitin heitä lähtemään koteihinsa, josta yhdessä omaistensa kanssa voisivat lähteä pakomatkalle. Maksoin palkat ja jätimme jäähyväiset. Leipomossa olivat suuret taikinat nousemassa. Ne saivat jäädä sillensä. Leipurit olisivat halunneet kaataa petroolia taikinoihin, mutta kielsin sen. En halunnut jumalanviljaa pilattavan.

Pian alkoivat rajakylien viimeisetkin asukkaat virrata ohi Kirkonkylän Viipuriin päin, monien suunnatessa matkansa Valkjärven radalle, jatkaakseen sieltä junalla Hämeeseen ja Savoon. Hevosilla matkaajilla oli reessä pari viljasäkkiä ja muuta ruokatavaraa, sekä vaimo ja lapset. Kaikki muu omaisuus oli jätettävä kotiin. Se osa karjasta, jota ei aikaisemmin oltu evakuoitu, oli teurastettava, etteivät joutuisi kuolemaan nälkään ja kylmyyteen. Haikein mielin lähdettiin syntymäsijoilta ja vakavin ilmein matkattiin kohti tuntematonta tulevaisuutta.

Naapurimme Eero Bohm tuli pyytämään bensiiniä. Lupasin sillä ehdolla, että hän ottaa autoonsa Helan viedäkseen hänet Pamppalan kylään, jonne tietomme mukaan oli tullut Viipurista autoja siirtämään väestöä Valkjärven radalle. Sieltä junat kuljettivat pakolaisia edelleen kohti Hämettä, johon kivennapalaiset oli määrätty siirrettäväksi. Eero suostuikin ottamaan Helan autoonsa. Edellisenä iltana valmiiksi pakatuista repuista yksi Helalle ja niin alkoi pakomatka toisen kerran.

Jäin yksin kotiin. Osa suojeluskuntalaisista oleskeli vielä talossa. Upseerit, lotat ja yläkerrassa asunut v.t. kappalainen, pastori Huhtinen perheineen, olivat häipyneet. Keskipäivä oli rauhallista, lukuunottamatta muutamien venäläisten koneiden tiedustelulentoja ja häirintäammuntaa maantiellä liikkuvia henkilöitä kohti. Soitin aamulla nimismiehelle ja pyysin lähettämään auton kuljettamaan seurakunnan tilikirjat ja hallussani olevan seurakunnan omaisuuden Valkjärven asemalle. Auto luvattiinkin. Kauppa-apulaiseni kanssa aloin vielä pakata omia tavaroita, lähettääkseni ne samassa autossa pois. Hela oli aamulla soittanut Pamppalasta ja pyytänyt pakkaamaan ainakin uudet lakanat. Mutta siinä kiireessä pakkasin vaatekaapin hyllyltä vanhat, käytöstä poistetut, rikkinäiset lakanat. Uudet olivatkin alahyllyillä ja ne jäivät sinne. Luvattu auto saapui vasta kello 3 aikaan ja kun lastaus venäläisten lentokoneiden takia oli hätäistä, niin unohtuivat antamatta asuinhuoneissa olleet, valmiiksi pakatut laatikot, joissa yhdessä oli poikien tavarat, mm. Pentin suuri ja arvokas postimerkkikokoelma. Auto vei tavarat Valkjärven asemalle, määräpaikkana Savonlinna, Tuomiokapituli. Iltapäivällä tuli Suojeluskunnan esikunnan määräys, että minun oli suojeluskuntalaisten kanssa yöksi siirryttävä kunnalliskotiin, joka oli mäen alla ja siis vähän turvallisempi yöpymispaikka. Yön lähestyessä alkoivat rajakylät palaa. Niiden loimut punersivat yöllisen, tumman taivaan. Lounaassa, Suomenlahden puolella paloivat Terijoen pitäjän kylät, Kuokkala, Terijoki, Haapala ym. rannikkokylät. Etelässä rajan kohdalla loimusivat Kivennavan rajakylät, Joutselkä, Tammiselkä, Hartonen, Kekrola ym. Luoteessa (koillisessa), Laatokan suunnalla punersivat yöllistä taivasta Lipolan, Vuottaan, Ylentelän, Kauksamon ja Korpikylän kylien palot. Koko rajapuoli oli yhtenä tulimerenä. Näky oli järkyttävä ja kammottava. Rakas kotiseutuni ja monien sukupolvien työ oli taas joutunut tuhon omaksi, kuten niin usein esi-isiemme aikana. Taas kävi toteen Linnankosken toteamus rajanlapsen elämästä:

”Meidän pirtit - - - ensi kokot,

meidän aidat - - - ensi verot,

meidän naiset - - - ensi kyynel.”

Koko meillä ollut joukko meni siis nukkumaan kunnalliskotiin, josta hoidokit päivällä oli viety pois. Joulukuun 1. päivänä kello 3 aamulla tuli esikunnasta mies ilmoittamaan, että suojeluskuntalaiset ja lotat siirtyvät Kirkonkylästä Pamppalaan. Lähtö tapahtuu kello 7 aamulla. Sitä ennen voi käydä kotonaan hakemassa repullisen tarpeelliseksi katsomaansa tavaraa. Kun menin kotiin, oli talomme luona Viipurista tulleita sotilaskuorma-autoja, joista sain yhden kuljettamaan kaupastani sokeria, vehnäjauhoja ja tupakkaa ja juuri kauppaan tulleita huopajalkineita monta laatikkoa sotilasvarastoon Pamppalaan. Toiset sotilasautot lähtivät tyhjinä takaisin Viipuriin päin. Tämäkin osoitti, että evakuoiminen oli huonosti järjestetty, mitä niinä päivinä väestön keskuudessa katkerasti moitittiin. Huopasista otin itselleni yhden parin pitkävartisia, jotka olivat rintamalla Maunolle hyvään tarpeeseen ja jota hänen porukkansa miehet etuvartiossa vuorotellen käyttivät. Olihan tänä sotatalvena poikkeuksellisen ankaria pakkasia. Mukanani olleet suojeluskuntalaiset saivat myös huopikasparin.

Vuonna 1939 joulukuun 1. päivän varhaisina aamutunteina painoin kotini ovat kiinni, lukitsematta niitä. Puutarhaporttia sulkiessani silmäilin suurta rakennusta ja ajattelin, nyt ehkä jätän sinulle viimeiset jäähyväiset, sinulle, joka olet antanut minulle kaiken, kodin – onnellisuuden ja elämäntehtävän. Olen jälkeenpäin ihmetellyt, kuinka saatoin niin rauhallisena jättää kotini. Tämän yön tapahtumat olivat niin raskaat ja tuskantäytteiset, ettei jaksanut muistella menneitä päiviä, eikä huolehtia tulevista ajoista. Yksin en ollut menetyksiä valittamassa, olihan koko kotiseudun väestö saman kohtalon alaiseksi joutunut.

Myöhemmin sain tietää, että sotilaamme perääntyessään, sotilasjohdon taholta tulleen määräyksen mukaan, polttivat kaikkien rajakylien sekä Kirkonkylänkin talot, niiden mukana kotinikin. Mauno sotaretkillään tapasi erään kapteenin, joka kertoi rajalta päin perääntyessään miehineen, tulleensa Kirkonkylän suurimpaan taloon ja huomasi sen olevan kaikin puolin täydessä kunnossa. Talon suurimmassa huoneessa olivat pehmeät huonekalut ja flyygeli, muutkin huoneet täynnä tavaraa sekä kauppa täynnä tavaraa. Vieraasta miehestäkin oli vaikeata käskeä sotilaita sytyttämään talo, mutta määräystä oli noudatettava. J.P:n 3 miehet rikkoivat polttopullot uunien kylkiin, jonka jälkeen sytyttivät akkunaverhot tuleen. Näin tuhoutui monien sukupolvien aikana rakennettu ja kunnostettu talo, iso kujarakennus navettoineen ja kanaloineen. Sotilaat avasivat kaupan maantien puoleiset ovet ja ottivat tavaraa mikäli saivat mukanansa kuljetettua.


Joulukuun 1. päivänä 1939

Määräaikana kello 7 aamulla suojeluskuntalaiset ja lotat olivat kokoontuneet suojeluskuntatalolle, josta autot kuljettivat heidät Pamppalaan. Siellä joimme aamukahvit huoltolautakunnan esimiehen Jooseppi Seppäsen talossa. Koko päivän tähystelimme tältä korkealta mäeltä rajalle päin, josta kuului harvakseen tykkien jylinää ja jossa käytiin sodan ensimmäisiä taisteluja. Radion välityksellä saimme tietää, että edellisenä päivänä 30.11. kello 10.50 venäläinen pataljoona oli hyökännyt Lipolaan ja 12.40 vihollinen oli ylittänyt rajan Haapalassa, kello 13.20 Kellomäki oli luovutettu ja kello 13.50 ilmoitettiin venäläisten hyökänneen yli rajan Joutselän kylän kohdalla. Iltailmoituksessa mainittiin suomalaisten jättäneen asemat Jäppisessä ja Joutselässä ja päävoimien siirtyneen Lintulaan. Talvisodan ensimmäiset taistelut käytiin samoilla kentillä kuin niin monta kertaa ennenkin. Taisteluraporteissa esiintyivät taas entisten taistelupaikkojen tutut nimet: Lipola, Joutselkä ja Linnamäki. Leppoisan rauhan tyyssijat olivat muuttuneet kuoleman laaksoiksi.

Päivän painuessa iltaan katselimme Pamppalan mäeltä, kun pakkasen punertamaa taivasta kohti kohosi savupatsaita Kirkonkylän kohdalla, siellä paloivat kotini ja muut kylän talot sekä Kivennavan kuudes kirkko kuin myös Linnamäen pappila. Vierelläni seisoivat naapurini Kopperi, Keinänen ja moni kylämme mies. Syvä masennus oli vallannut kaikkien mielet, niin että se tukahdutti surunkin menetetystä kotiseudusta ja tuhon omaksi joutuneista kodeistamme. Kuka kerran on nähnyt ja kokenut tämän kaiken, ei voi sitä koskaan unohtaa.

Seuraavana päivänä siirryimme Pamppalasta Kyyrölään ja sieltä Kangaspellolle kauppias Luginin taloon, jossa talonväki teki lähtöä Vuoksen toiselle puolelle. Kehoitimme kauppiasta ottamaan mukaansa arvokkaampaa kauppatavaraa, kuten kankaita, kahvia ja sokeria, mutta hän oli niin järkyttynyt ja hermostunut, ettei kehoitustamme noudattanut, vaan läksi perheineen ilman kuormaa ajamaan Vuoksen yli. Parin päivän kuluttua tulivat sotapoliisit ja veivät suuren osan kauppavarastosta mukanaan. Heti heidän lähdettyään tulivat sotilaat, jotka auki jääneestä kaupasta ottivat itselleen jälelle jääneitä tavaroita, moni aivan turhanpäiväistä. Eräskin sotilas otti liivakkopaketin. Kun selvitimme hänelle, mitä se sisälsi, paiskasi hän paketin lattialle.

Kangaspellolla ollessamme nuoremmat suojeluskuntalaiset sotilasautojen kanssa keräsivät ympäristön taloista viljaa ja lastasivat juniin, Tienhaaran myllylle lähetettäväksi. Kun meillä vanhemmilla miehillä ei ollut sopivaa työtä, niin sahanhoitaja Onni Kopperin kanssa päätimme hänen autollaan lähteä Hämeseen etsimään omaisiamme. Olimme saaneet tietää, että kirkonkyläläiset oli sijoitettu Hauholle. Matkamme kulki Viipurin kautta. Kaupunki vaikutti autiolta. Sotilaita, suojeluskuntalaisia, lottia ja joitakin siviilejä liikkui kaduilla. Keskikaupunki näytti ehjältä, sillä rintama oli vielä kaukana, eikä pahempia ilmapommituksiakaan vielä ollut käynyt. Monet liikkeet olivat kiinni, mutta osa siirtomaatavarakaupoista, mm. Jalmari Sairasen liike aseman lähellä, oli auki. Matkamme jatkui Lappeenrannan kautta. Siellä pistäydyimme kahville Aino-sisareni luo. Sisareni liikuttuneena ja syleillen otti vastaan kodittoman veljensä. Tämä herttainen vastaanotto kaikkien järkytyksien jälkeen lämmitti mieltäni ja lämmittää vieläkin vuosikymmenien jälkeen. Tunnin kuluttua jatkoimme matkaa kohti Kouvolaa, jossa yövyimme Kopperin sukulaisten luona. Seuraavana päivänä jatkui matka kohti Hämettä. Keli oli raskas ja rasittava autollakin ajaa, sillä sulaan maahan satoi lunta ja lumiräntää. Iltapäivällä saavuimme Tuulokseen, josta puhelimitse Hauhon kunnantoimistosta tiedusteltuani, sain tietää, että Hela oli sijoitettu Hauhon pitäjän Kokkilan kylään, Janne Pietilän taloon. Sain kylän poliisin autollaan kyyditsemään minut Kokkilaan. Kopperi läksi Tuuloksesta Renkoon, johon hänen perheensä oli majoitettu.


Hämeessä ja paluu sota-alueelle

Pietilän uuden uutukaiseen taloon saavuttuani, tapasin siellä kirkonkyläläisistä mm. Antti Paljakan, Pekka Suokkaan ja Hilma Höltän. Heiltä sain tietää, että Hela asui samassa kylässä serkkuni Anni Rautiaisen kanssa eräässä vanhassa mökissä, jonka omistaja, vanha mummo, oli äskettäin kuollut. Mökki oli hyvin vanha. Laudoista tehdystä eteisestä pääsi matalan, korkean kynnyksisen oven kautta pienen pieneen tupaan, jossa oli leveälankkuinen, harva lattia, pieni neliruutuinen ikkuna ja huononpuoleinen leivinuuni. Mieli matalana astuin tupaan, jossa oli iso, leveä puusänky, pieni pöytä, penkki ja 2 jakkaraa. Suuresta ja valoisasta kodista oli jouduttu kylän pienimpään mökkiin, mutta siitä huolimatta olimme iloisia ja kiitollisia, kun tapasimme toisemme terveinä. Asetuin taloon, mutta vain vähäksi aikaa. Kangaspellolta lähtiessäni olin luvannut palata suojeluskuntalaisten joukkoon, kun olin tavannut omaiseni.

Noin viikon kuluttua läksin takaisin Karjalaan. Moni kivennapalainen pyysi minua viemään paketin pojillensa. Viipuriin tultuani sain tietää, että Kivennavan suojeluskunta oli siirtynyt Pölläkkälään. Kun juna lähti sinne vasta aamulla, jouduin yöni viettämään aseman odotushuoneen kovalla penkillä. Pölläkkälään saavuin iltapäivällä, mutta en tavannutkaan suojeluskuntaa. Se oli siirtynyt Säiniölle. Yöni vietin Pölläkkälän sahan työläisten tyhjässä ruokailuhuoneessa.

Seuraavana päivänä kuljeskelin kylän raittia, sillä juna läksi takaisin Viipuriin vasta yöllä. Päivällä tapasin pastori Onni Huuhtasen ja kirkkoherramme Otto Appelgrenin (Autere). Heiltä sain tietää, että mukanani kuljettamat paketit voisin jättää esikuntaan, kenttäpostin kuljetettavaksi. Myöhemmin iltapäivällä hain paketit asemalta ja lainaksi saadulla potkukelkalla läksin kuljettamaan niitä kenttäpostiin, kasarmialueelle. Mutta iltahämärässä jouduin sotilaspartion pidättämäksi ja minut vietiin kuulusteltavaksi esikuntaan. Siellä asia kyllä selvisi ja kun lisäksi tuli ilmi, että halusin palata takaisin Viipuriin, niin eräs kapteeni tarjosi minulle autokyydin, koska hän tunnin kuluttua lähtisi Viipurin lähistöllä sijaitsevaan rykmentin esikuntaan. Mielihyvin kiitin tarjouksesta. Paketit toimitin esikunnan kenttäpostiin ja potkurin omistajalleen. Kapteeni oli niin ystävällinen, että toi minut Viipurin asemalle, kun ensin olimme käyneet matkan varrella olleessa esikunnassa. Juna Säiniölle läksi seuraavana aamuna, joten taas jouduin viettämään yöni aseman odotushuoneessa, pääalusena talvipalttooni ja reppuni. Vihdoin tapasin suojeluskunnan Säiniöllä ja sain sanoa monelle pojalle omaisten terveiset.

Pian selvisi, ettei vanhoilla eikä liioin nuoremmillakaan ollut mitään tekemistä. Saimme vaan etsiä suojaa, kun vihollisen lentokoneet päivittäin tulittivat paikkakuntaa.


Kivennavan kylät Kirkonkylä Kertomukset evakkotieltä Matkakertomuksia Kääpä