Ero sivun ”Linnamäeltä katsoen” versioiden välillä

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun
(Ak: Uusi sivu: Ent. Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1952 III palkinto <br> Strandsten Taimi Nimimerkki ”Yksi pienimmistä” o.s. Taponen <br> Linnamäki, monet ovat ennen minua sinusta...)
(ei mitään eroa)

Versio 10. tammikuuta 2020 kello 22.50

Ent. Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1952 III palkinto
Strandsten Taimi Nimimerkki ”Yksi pienimmistä” o.s. Taponen


Linnamäki, monet ovat ennen minua sinusta kirjoitelleet. Olet innoittanut runoilijoita, kirjailijain aiheena olet ollut, historiaan on nimesi piirtynyt lähtemättömin kirjaimin. Nyt uskallan minä mitätön kynäilijä nimeäsi otsakkeena käyttäen kyhätä tätä kirjoitustani. Olisinpa runoilija tai kirjailija, että voisin oikein tulkita sen, mitä tunnen nyt muistini kuvien herkistyessä elämään. Tahtoisin ilmaista sen, mitä näen silloin kun mainitaan sana Linnamäki.

Kuvittelen nyt olevani muuttolintu, joka matkalla etelään on lentäessään väsynyt ja laskeutuu hetkeksi lepäämään korkealle puun latvaan kauniissa puistossasi. Lehvien lomasta alan arkana katsella ympärilleni, niinkin niin monasti ennen kauan, kauan sitten. Siinä avartuu näköala yli kauniin Karjalankannaksen.

Silloin alkavat kuvat hiljaa kulkea sieluni silmien edessä. Ah, te rakkaat muistot, en pienintäkään piirtoa teistä antaisi pois. Elävänä näen siellä Polviselän mäellä pikkutyttösen kirmaavan sisarusparven mukana. Elämä on ihanan huoletonta, onhan hänellä äiti, isä, koti, mitä muuta kaipaisit. Kaikki on niin kirkasta, ei ole huolen eikä surun pilviä taivaalla. Onnellinen lapsuus. Tuossa menet ensi kertaa kirkkoon mummon kädestä kiinni pitäen toisessa kädessä tiukasti nenäliinaa puristaen. Siinä Linnamäen juuressa kengät jalkaan, eihän koko matkaa voinut kävellä niillä juuri eilen ostetuilla. Ihmetellen, pelonsekaisin tuntein lähestyt kirkkoa mäkeä ylös puiden varjostamaa tietä pitkin. Kuinka korkealla kultainen risti olikaan, ihan niskaan koski, kun tuosta kirkon vierestä piti ylös kurkistaa. Hiljalleen avautuu kirkon ovi, varovasti hiivit siitä ensi kertaa sisälle. Penkin päähän istuutuessa alkaa jo katse kiertää ympäri kirkkoa. ”Katso mummo, kuinka kaunis kruunu tuolla, mitä nuo kuvat tarkoittavat tuolla, onko nuo ihmisiä tuolla korkealla, jotka ovat pieniä kuin minun nukkeni..?” ”Hiljaa lapseni”, hartaana kumartuu vanha pää, vaikenee lapsi.

Siinä Linnamäen juurella on eräs koti, jossa aina kirkkomatkalla poikettiin. Monet herttaiset hetket siellä vietettiin lapsuusystävän parissa; lapsena leikkien, isoiksi tytöiksi tullen uskoen toisilleen kaikki salaisuudet, lohduttaen toistaan surussa. Tämä ystävyys luo lämpöä vielä vuosikymmenien jälkeenkin. Linnamäen vierellä on koulu, johon arat askeleesi johtivat isompien mukana, mutta ystävällisen opettajattaren hoivissa katosi arkuus. Paljon sait sieltä, mitä elämän varrella olet tarvinnut. Kouluaikaisiin muistoihisi liittyy kuva, kun koulutoveriesi kanssa seisoit kunniakujassa kirkkomäen rinteessä silloin, kun ”Vienolan vanha herra” kannettiin kotoaan kirkkomaahan. Vieläkin näen polviesi vapisevan hetken tärkeydestä.

Toisenkin kerran olitte lapset hautausmaalla. Silloin lepäsi valkoisessa arkussaan raa’alla tavalla murhattu koulutoverinne. Tuhatmääräinen ihmisjoukko seisoi järkyttyneenä kuin olemassaolollaan osoittamassa vastalauseen julmuutta ja väkivaltaa vastaan. Iäti säilyy mielessäsi se, mitä tunsit silloin lapsuuden leikkitoverin runneltua ruumista katsellessani. Ensimmäinen varjo kulki silloin lapsensielussasi. Tuntui niin tukahduttavalta. Elämässä on jotain muutakin kuin hyvää ja kaunista, sieltä löytyy jotain pahaa, raakaa ja julmaa. Tyttö-parka, sieltä löytyi paljon pahaa vuosien mittaan, enemmän kuin osasit kuvitellakaan, ja hyvää niin pieninä hiukkasina. Onnellinen, ettet silloin siitä mitään tiennyt.

Kouluaikana jouduit usein käymään asioilla Linnamäellä. Oudon salaperäiseltä vaikutti Linnamäki, kun sitä lähestyit suurten puiden varjostamaa tietä pitkin. Tuosta vanhan lahoavan koivun luota käännyit ylös vasemmalle sisälle mahtavaan puistoon. Huh-huh, ihan pelotti päivälläkin, kun kuljit siitä ohi sen suuren kellarin, joka oli siinä vallihaudan rinteessä. Siitähän kansan suussa kuiskailtiin kummitusjuttuja. Kuinka pimeinä syysöinä sisältä saattaa kuulua ääniä, joko kahleiden kalina tai ratsun laukkaavan ympäri. Ylhäällä pappilan vintilläkin oli kuulemma nähty jonkin salaperäisen olennon liikkuvan. Kaikkea tällaista liikkui mielessäsi kiivetessäsi ylös.

Kerran taas koululaiset olitte piirustustunnilla siinä aukealla lähellä Linnamäkeä, joka loisti syysauringon loisteessa koko syksyisessä koreudessaan, aivan kuin olisi liekehtinyt. Juhlalliselta vaikutti se piirustustunti opettajan kuvatessa Linnamäen historiallista taustaa. Aivan kuin puut olisivat puhuneet. Vallihaudat, niiden jyrkät kaivannot ympäri mäkeä suojamuurina tekivät oman vaikutuksensa. Eihän siinä paperille paljon tullut, mutta selvänä jäi mieliin kuva Linnamäestä.

Kuvat kulkee....Tyttösestä alkaa tulla aikuinen. Tuossa kulkee hän valkopukuisena toisten rippilasten mukana HP-ehtoolliselle polvistuen alttarin eteen. Meille kaikille tutun rakkaan rippi-isän sanat kaikuvat: ”Sinun edestäsi”. Seuraavan kerran olit alttarin edessä harmaapukuisten lottien joukossa. Pyhän lupauksen teitte silloinkin joulukuun 6.päivänä.

Yhä läheisemmin liittyy Linnamäki muistoihisi, kun kuuluit niiden joukkoon, jotka kokoontuivat seuraavina vuosina harjoituksiin Linnamäen iv-vartioon, kun kutsuttiin. Sinne liittyy moni kaunis muisto, jotka kirkastuvat aina sitä aikaa muistellessa. Oli koolla parvi nuoria, mutta sen hilpeän mielialan, jonka kokoontuminen toi tullessaan, yllä lepäsi varjo. Olitte siis harjoituksissa. Miksi, mitä varten harjoiteltiin? Tosin se teoriassa oli selvää, mutta se tuntui niin uskomattomalta todellisuudessa. Hiljaiseksi muuttui mieliala, kun illan pimetessä syttyi merkkivalkea aukealle. Hiljalleen humisevien ikivanhojen vaahterain latvusten suojassa olevalla vartiopaikalla tuntui odotuksen jännitystä ilmassa, katse kääntyi määrättyyn suuntaan pimenevässä yössä. Mitä tuleman piti?

Vastaus tuli tuona lokakuun 6.päivän iltana. Jokainen oli väsynyt päivän aherruksen jälkeen, mutta kun kävi kohaus talosta taloon: Paikoillenne! ei muistunut väsymys mieleen. Juoksit hakemaan nuoremman veljesi työstä pellolta ja lähditte sinne, mihin velvollisuus kutsui. Veljesi, joka tuskin vielä oli muuta kuin lapsi, ei aavistanut silloin, mitä velvollisuus tulisi häneltä vaatimaan: kulkea invalidina loppu elämä.

Vakavin mielin kiipesit silloin Linnamäelle. Tosi oli alkanut. Lähtemättömästi painui silloin mieleen autio Linnamäki. Yötä päivää seisoitte vartiossa valppaina tähyillen. Vakava on katse, kun katselet kotiseutua, jonka asukkaat hiljaisena jonona alkavat vaelluksensa länttä kohti aavistaen lähestyvän vaaran. Vakavampi on katseesi, kun käännät sen itään. Vain muutama kilometri on linnuntietä rajalle. Mitä sieltä on tulossa ? Noina odotuksen viikkoina tuntui kolkolta öiseen aikaan vartiossa siellä ylhäällä. Oli syksyisiä myrskyöitä, jolloin tuuli ulvoi ja valitti, joskus tuprutti lunta, joskus roiski märkää kiinniliimautuvaa räntää. Toisinaan räntä jäätyi muuttaen vartiopaikan raput lasisiksi ja panssaroi vaatteet niin, että ne kilisivät ja kalisivat liikkuessa. Joskus sydänyön hetkinä karmaisi hiukan, kun muistuivat mieleen ne lapsuusajan tarinat Linnamäestä. Itätuuli huokaa raskaasti puiden latvoissa kuin tuoden viestiä tuntemattomien rajojen takaa, näkyvän ja näkymättömän. Jotain naulataan aution pappilan saleissa. Se kuuluu kiinteästi öiseen tunnelmaan, mutta silti se hätkähdyttää vartiossa valvovan sydäntä. Kaikki tuntuu niin kaamealta. Päivällä lähti pappilan vanha rovasti evakkoon, kerrottiin. Raskasta oli kuulemma ollut lähtö niin rakkaaksi käyneestä kodista. Paljoa ei ollut enää seurakuntalaisiakaan jäljellä, mutta hän oli yhä. ”Onko minun todella lähdettävä Linnamäeltä?” oli hän kysynyt vt. kirkkoherralta. Olihan se.

Erikoisesti mieliin painunut henkilö tuolta ajalta on oma kirkkoherra-everstimme, kun hän esimerkiksi polkee pyörällään syysyön pimeässä Raivolasta kotiin tuttu myrskylyhty valoneuvonaan. Tai kun herra eversti kerran astuu varhain aamusella vartiotupaan ja huomaa kaikkien nukkuvan, ja sulkee hiljaa oven. Joku kuulee unensa läpi hänen sanovan: ”Nukkukaa rauhassa”. Vasta vartion vaihduttua tiedettiin, kuka kävijä oli ollut. Nuo odotuksen viikot lähensivät teidät aivan kuin sisaruksiksi. Monta rattoisaakin hetkeä on mielessä, mutta kaiken yllä oli kuin kohtalon käsi kohotettu iskua varten.

Vielä kerran kaikuivat läheiseltä kirkonmäeltä kellot kutsuen seurakuntalaisiaan viimeisen kerran. Harvennut oli seurakunta, vain siellä täällä siviilipukuisia, suurin osa harmaapukuista joukkoa. Monet ovat ensi kertaa tässä rajapitäjän kirkossa, jostain Sisä-Suomesta rajalle komennettuna. Useimmat omat seurakuntalaiset ovat kuin jäähyväisillä. Jokainen sen aavisti, vaikka ei silloin vielä varmasti tiennyt. Hartaana kuuntelee seurakunta, kun kirkkoherra lukee vakavana tuomiosunnuntain tekstiä ”Vielä 40 päivää, ja Ninive hukutetaan” ja jatkaa ”Onko meillä enää edes neljääkymmentä päivää?”

Ei ollut. Kuin eilisen muistaa jokainen tuon harmaan marraskuisen aamun, jolloin sodan liekit alkoivat loimuta. Oli kuin kaikki hirmuvallat olisivat yht’äkkiä päässeet valtaan. Paljon olit nähnyt Linnamäki sitä ennen ja pystyssä seisonut. Pystyssä seisoit nytkin, vaikka sellainen itämyrsky riehui ympärilläsi. Äsken satanut lumi oli peittänyt maan valkoiseksi, nyt se muuttui harmaaksi ja kranaatin kuoppia ja sirpaleita oli kaikkialla.

Vartiopaikalle ei voinut enää kiivetä, vaan täytyi hakeutua suojaan. Yksi vuorollaan oli puhelimen luona, mikä oli siirretty suojaisemmalle seinustalle. Siihen näkyy ja hämärässä hyvin erottuu, miten idässä leiskahtaa, jyrähtää, kaamea ulina alkaa kuulua, se lähestyy, on pään päällä ja silloin räiskähtää! Korvia huumaavaa jyrinää, koko mäki vapisee. Ohi meni taas tällä kertaa, entä ensi kerralla. Tällaista keskitystä riittää koko päivän, mutta yhä seisoo Linnamäki.

Olet vuorollasi vartiossa toisten hakeutuessa suojaan. Taas lähestyy tuo kammottava ääni. Siinä seisot puheliminesi pappilan portailla kauhusta jäykkänä, kunnes ammus tulee maahan hirmuisella ryskeellä aivan vallihaudan rinteeseen seinän vierustalle. Koko rakennus ryskää ja vapisee, tuntuu että katto ja seinät tulevat päällesi. Paikalle sattumalta tullut pappilan poika komentaa: ”Kiireesti alas!” Siinä makaat maassa puheliminesi. Tällainen oli viimeinen päiväsi Linnamäellä.

Kukaan ei juuri uskalla päivällä lähteä liikkeelle, mutta illan tullen lähdette hiljaa pois vähäiset tavarat selkärepuissanne. Äänettömästi painuu ovi perässänne kiinni. Autioksi jäi Linnamäki, kun sen viimeiset asukkaat lähtevät. Se jää odottamaan, mitä seuraava päivä oli tuova tullessaan. Verkalleen etenee jono kranaatinkuoppien reunustamaa tietä pitkin raskasta kalustoa potkukelkassa työntäen. Kukaan ei puhu mitään, hiljaa on kuopuksemme huuliharppukin, joka harvoin oli vaiti. Tuo iloinen 17-vuotias suojeluskuntalainen, jonka matkan kaikkein vähimmin osasimme aavistaa muodostuvan niin lyhyeksi. Alas portille ehdittyä seisahtuu jokainen ja kääntyy katsomaan taakseen. Siinä seisot Linnamäki, jylhänä, pystypäin erottuen yötaivasta ja rajakylien tulipalojen loimua vasten. Katsotaan hetken jäähyväisiksi, käännytään, taas liikkeelle tietä pitkin poispäin kohti tuntematonta tulevaisuutta. Vartiopäällikkömme sanoo kuin kaikkien puolesta:
”Hyvästi Linnamäki!”