Ero sivun ”Luutnantti Matti” versioiden välillä

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun
(Ak: Uusi sivu: Nimimerkki ”Lapsena lähtenyt”<br> Ent. Kivennapalaiset 4. Palkinto Kilpakirjoitus 1952 <br> (Ei oikeaa nimeä, melko varmasti Pentti Puhalainen) Hei...)
(ei mitään eroa)

Versio 10. tammikuuta 2020 kello 04.46

Nimimerkki ”Lapsena lähtenyt”
Ent. Kivennapalaiset 4. Palkinto Kilpakirjoitus 1952

       (Ei oikeaa nimeä, melko varmasti Pentti Puhalainen)


Heinäkuinen aurinko paistoi jo korkealle pilvettömällä taivaalla pojanvekaran hieroessa silmiään sen kirkkaassa valossa. Se oli 6-vuotias pojannappula, jonka tapoihin kuului vielä nukkua pitkälle aamuun toisten kiirehtiessä heinäpellolle. Äiti oli jäänyt viimeiseksi kotiin hoitamaan viimeisiä askareitaan.
”Nouseppas ylös ja vie tää kerma pastorskalle”, hoputti äiti pojan haukotellessa ja venytellessä levänneitä jäseniään. ”Nouse, nouse ja äkkiä ja mää viemää , täl alkaa olla jo kiire!” ”En mie oikee kehtais , ko siel on viel se Luutnantti-Mattikii, jos vaik tulloo vastaa.”
Kerrottiinhan pappilassa kummitelleen. Kerrottiin menevän, että kannukset helisivät, siitä kai nimensäkin Luutnantti-Matti. Kulki omia aikojaan, vaikka ovetkin olivat lukittuina. Näin kertoivat entiset palvelijat, ja tämä kaikki oli painunut tarkasti pojan mieleen.
”Mitä viel”, yritti äiti rauhoittaa, ”eikä se oo ees tottakaa, juttui vaa, koha ihmiset suotta haastaat”.
”Mut jos se tulloo kuitekii.” Pojan äänessä tuntui pelokas sävy ja vastenmieliseltä näytti koko kerman vienti.
”Mää vaa, ei siel mittää oo”, lepytteli äiti pojan lähtiessä kävelemään kannuineen vastahakoisin askelin. Oikeastaan se ei ollut hullumpi reisu pojankaan mielestä, sillä pappilasta oli saanut aina jotain hyvää tai hauskaa. Pastorska ja pastori olivat hauskaa väkeä ja pitivät kovasti lapsista, josta monet tinasotilaat olivat tunnustuksena. Heillä itsellään ei ollut omasta takaa sellaisia, joten heille oli aina tervetullut tällainen pikkuvieras.

Valoisin ajatuksin tallusteli pikkumies kannuineen koulunmäkeä ylös kohti Linnamäelle johtavaa lehtipuukujaa. Opettajan Nope oli huomannut pienen kulkijan ja haukkua ruksutteli tavan vuoksi, sillä ei tuo tuollainen kulkija Nopen mielestä parempaa haukkumista kaivannut, mutta jos olisi ollut ”Mummon Matti” tai Kirjavainen, niin silloin olisi haukku ollut toisenlainen. Sitä paitsi kuumasti Holman rinteitä paistava aurinko, jossa heinämiehet viikatteineen huitoivat, oli vaikuttanut Nopenkin vireyteen lieventävänä asianhaarana.

Nyt pääsi pieni kulkijamme jo pappilan kujassuuhun, jossa oli nähty Luutnantti-Mattikin välistä liikkuvan, ja pojan olemus nytkähteli pelontunteiden vallassa, jotka kuitenkin taas unohtuivat lehtikujaa tutkiessa, tuntisiko kaikki siinä kasvavat puut. Tuossa oli ainakin pihlaja, jota salama joskus on repinyt. Tuossa koivu ja vaahtera ja tuolla saarnia. Niistä varmaan saadaan saarnitervaa, jota Nikkasen Anni kävi kaupalla, mutta miten sitä tehdään ei poika vielä jaksanut käsittää. Jospa se tuli kuin mahala koivusta. Mutta mikä sitten oli tuo karhealehtinen puu, jonka lehti sai posken punottamaan sillä hangatessa. Olikohan se jalava, josta toiset pojat kertoivat. Eipä tuo ollut vielä kovin iso ei ainakaan yhtä iso kuin saarnit ja vaahterat.

Nyt jo näkyikin puutarhan takaa pappilan pääty ja diakonissan asunto. Tuossa vanha aittarakennus, jonka Jukanen oli ostanut, mutta joka seisoi vielä paikallaan. Mutta mitä, mitä sen ovi oli auki, pojan selkää karmivat kylmät väreet. Pelokkaat silmät keksivät sieltä paidattoman miehen piirteet. Se, se se oli, eikä mikään muu – Luutnantti-Matti – ajatukset takoivat kiihkeästi aivoissa ja askeleet muuttuivat hätäisiksi juoksuaskeliksi. Ei ollut aikaa tarkastella ympärille, vaan kiireesti portista kohti kanttorin asuntoa, jossa jo tuntui turvallisemmalta ja olisi voinut huutaa vaikka apua, jos tuo olisi perässä alkanut seurata. Varmuuden vuoksi ystävämme vilkaisi vielä pari kertaa taakseen kiiruhtaen kiireisin askelin kohti pappilan keittiötä. Ovesta tulvahti valmistumassa olevan ruoan tuoksu vasten kasvoja tohtorin palvelijan hääräillessä hellan vierellä. Keittiö oli suuri ja tilava, sillä vanha ja nuori kirkonpalvelija valmistivat ruokansa samassa keittiössä.
”Päivää”, sai poika hätäisesti saotuksi, ja samassa oli pastorskakin ottamassa ihmettelevin silmin kermaa vastaan.
”Mikä sinua vaivaa, onko sinulle jotain sattunut?”, olivat kysymykset, jotka pastorin rouva esitti pojan vastattavaksi.
”E-ei miul oo mittää käynt eikä mikkää vaivaa”. Eihän sitä sellaista voinut sanoa, kun oli vielä mies, toiset pojat nauraisivat pelkurille, ajatteli poika itsekseen.
”Tule nyt tänne peremmälle pastorin kanssa juttelemaan”, pyyteli rouva ja vei pastorin työhuoneeseen. Pastorilla oli tilava työhuone, jossa oli paljon ihmeteltävää ja katseltavaa.
”Päivää”, soperteli poika pastorille, joka istui kirjoituskoneen ääressä. ”Päivää, päivää”, oli ystävällinen vastaus, ”tulepa tänne minun kanssani kirjoittelemaan”.
Pian unohtuivat äskeiset järkytykset pastorin opettaessa naputtelemaan omaa nimeä yhdellä sormella, joka sekin meinasi tuottaa hankaluuta. Mutta viimein se syntyi, oikea oma nimi ja koneella kirjoitettuna.

Rouva toi piparkakkuja ja pian joi koko joukko vielä teetäkin, joka oli katettu ruokasalin puolelle. Pastori oli kovasti kiinnostunut kananpojista ym., joka liittyi hyvin lähelle pojankin sydämeen ja harrastuspiiriin. Jousipyssyäkään ei oltu keskustelussa unohdettu, joskin siinä oli vielä parantamisen varaa, sillä olihan toisilla pojilla pyssyjä, joiden nuolet lensivät näkymättömiin ylöspäin ammuttaessa.

Pappila, joka oli Linnamäen korkeimmalla paikalla, avasi ikkunastaan mainion näköalan alas tielle, Holmaan ja aina Raivolaan saakka, vaikka parhaimmassa lehdessään olevat puut sitä paljon supistivatkin. Alempana oikealla näkyi kirkonkylä ja kirkko, jossa niin monena sunnuntaina sai isän kanssa käydä. Tuossa on varmaan ne pappilan ”palteet” – vanhat vallihaudat, jossa isot pojat kävivät mäkeä laskemassa, ja niin jyrkät että katsellessa jo peloitti. Pojan mieleen toivat vallihaudat tarinan vanhasta puulinnoituksesta, josta käsin vartioitiin ja puolustettiin itäistä rajaseutuamme, ja jonka varusväki ja talonpojat taistelivat niin urhoollisesti Joutselän taistelussa. He olivat kotiseutumme vapauden esitaistelijoita, vapauden, joka monasti oli täytynyt ostaa niin kalliilla.

Menneitä muistellessa tuli pojan mieleen jälleen Luutnantti-Matti ja äskeinen järkytys alkoi taas kiusata ajatuksia. Oli jo istuttu pitkän aikaa, keskusteltu ja katsottu kaikenlaista hauskaa ja mielenkiintoista ja nyt oli kotiin lähdön aika, sillä olihan äiti varoittanut olemasta kauan ja muistuttanut kotiin tulosta aikanaan. Enempää ei ystävämme kestänyt, sillä olihan siellä se kauhea paikka aitta ja se mikä lienee ollut – mutta joka tapauksessa peloittava. Pojalta pääsi itku, oikea rehellinen miehen itku, joka tulee täydestä sydämestä.
”Mitä, mikä sinua vaivaa?” yritti pastorska saada selville. ”Onko sinulle jotain sattunut?”
”E-ei mikkää, mut ko mie en uskalla männä kottii ko mie näin kummituksen”.
”Minkä, kummituksen, kerro nyt sentään missä ja millainen se oli?” halusivat rouva ja pastori tietää.
”No ko tuol aitas ol ko paijato mies”.
”Tekikö se sitten jotain?” ”Ei se teht, mut ko mie en uskalla männä siint ohitse kottii”.
”Mennään yhdessä,” ehdotti pastorska, ”tulen saattamaan koululle saakka, ehkä jo siitä uskallat kotiin”.
Pastori toivotti hyvää matkaa ja terveisiä kotiin pojan lähtiessä saattajineen tuomispussi toisessa kädessä. Pihalla syntyi vilkas keskustelu rouvan ja pojan kanssa kummituksesta ja pian olivat he tulossa kujassuuhun alakaivon kohdalle, jossa rouvan täytyi mennä edellä katsomaan pelon aiheuttajaa.
”Eihän siellä näy mitään, ovi vain on auki”, puheli pastorska ja pysähtyi katsomaan.
”Ei näy”, myönsi poika, mutta kun oikein tarkkaan yhdessä katsoivat, näkyi ovesta valkea iso saavi, se paidaton iso kummitus, joka oli varmuuden vuoksi vielä varustettu vanteilla.

Jotain raskasta oli pudonnut pois pojan mielestä, lentäen kuin varpusparvi kujasten puista, kahden kulkijan kävellessä alas kohti koulunmäkeä. Kiurukin laulaa lirkutteli ja heinäsirkka siritteli omia aikojaan kuten kesällä konsanaan. Verkalleen astelivat saattaja ja poika pitkin vilpoisaa lehtikujaa.
”Jokohan sinä uskallat mennä tästä kotiin?”
”Kylhä mie jo täst”, myönteli poika ja saaden evästyksekseen terveisiä kotiin kääntyi juoksuaskelin koulumäkeä alas kohti alempana näkyvää kylää.