Ero sivun ”Nuoren pojan muistoja kotiseudusta” versioiden välillä

Kivennapa
Loikkaa: valikkoon, hakuun
(Ak: Uusi sivu: '''Hiltunen Reino Entiset Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1952''' == Kivennapa == On ihmisiä, joille tuo nimi sanoo paljon, mutta vielä enemmän sellaisia, joille s...)
(ei mitään eroa)

Versio 10. tammikuuta 2020 kello 04.28

Hiltunen Reino Entiset Kivennapalaiset Kilpakirjoitus 1952


Kivennapa

On ihmisiä, joille tuo nimi sanoo paljon, mutta vielä enemmän sellaisia, joille se ei tuo mieleen mitään, ei ainakaan mainitsemisen arvoista. Joku voi muistaa, että on kysymys maailman kolmannesta navasta, joku toinen kenties tuntee tai on joskus tuntenut henkilön, joka on ollut kotoisin jostakin sieltä päin. Voipa jostakin löytyä sellainenkin ihminen, jonka ainoa tieto koko paikkakunnasta alkaa ja loppuu sanontaan: ”Ukko kuin ukko, vaikka mies Kivennavalta”. Meille kivennapalaisille tuo sana sensijaan merkitsee paljon muutakin kuin vain vieraalla maalla olevan paikkakunnan nimeä. Meille se merkitsee kirkkaana säilyvää muistoa kotiseudusta, jonne ajatuksemme ja surumieliset katseemme kääntyvät silloin kun Karjalan kunnailla lehtii puu. Ajan kuluminen ei voi himmentää meiltä Kivennapaa. Päin vastoin vuosien kuluessa unohduksen hämärä laskeutuu surullisille muistoillemme kirkastaen siten entistä enemmän kaiken sen kauniin ja valoisan, minkä vuoksi Kivennapa on ja tulee aina olemaan meille rakas.

Muistan erikoisen hyvin näin jälkeen päin erään helmikuisen päivän joskus ennen sotia, jolloin kaikki oli vielä rauhallista ja ihmiset elivät omissa oloissaan suruineen ja vähäisine iloineen. Olin silloin jonkin matkaa toisella kymmenellä oleva poika. Eikä se päivä ollut mitenkään erikoinen, olipahan vain tavallinen talvipäivä, jolloin ei paistanut aurinko eikä juuri pyryttänytkään. Juuri sellainen päivä, jollaisia oli Kivennavalla helmikuussa. Olin matkalla kirkolle. Lumi tarrautui suksenpohjiin sen verran, että hiihtäminen olisi ollut liian raskasta. Satuin saamaan mukavasti hevoskyydin naapurin isännän reessä turvallisesti vällyjen alla. Tallista tuotu hevonen tuoksui nenään kotoiselta, kun aloitimme matkan. Siihen aikaan ei vielä aurattu talvisin teitä, vaan pehmeästi aaltoilevat kinokset peittivät tien ja aidanseipäät hukkuivat paikoitellen kokonaan lumeen. Siellä täällä kulki vasta muodostunut kinos tien yli ja hevonen vilkuili epäluuloisena sinne missä jälkien olisi pitänyt näkyä.

Miettilä jäi kohta taaksemme ja pieni pakkanen nipisti poskista. Ei liikaa, vaan juuri sopivasti pannakseen veren kiertämään vähän nopeammin. Kauksamon kirjastoseuran talo näytti arvokkaalta ja hiljaiselta. Vasta kylän laidassa tulivat ensimmäiset vastaan tulijat. Joku mies hiihteli rauhallisesti Rajamäelle päin. Koivistolainen oli kallellaan toisella korvalla, henki höyrysi hiihdon tahdissa. Pari puseron ylintä nappia näkyi olevan auki. Ne kielivät monen kilometrin pituisesta matkasta. Housun polvet olivat kohmettuneet vähän koukkuun ja selässä olevasta repusta pilkisti kirveen varsi. Tuli kohdalle, heitti muutaman sanan naapurin isännälle, joka hoiti ohjaksia, ja meni menojaan omaa rauhallista tahtiaan. Tien vieressä olevan saraimen seinässä oli koukeroisin kirjaimin tekstattu ilmoitus, jossa sanottiin, että Kirjastoseuran talossa esitetään tulevana sunnuntaina jokin näytelmäkappale ja päälle tanssitaan. Välillä tuli vastaan joku naisihminen, joka sitaisi huiviaan kireämmälle, niisti nenäänsä ja pyyhki sormensa hameen helmoihin. Kauppojen luona näkyi pari rekeä ja hevosta loimi selässä heinätukko hampaissaan. Huurteisten ikkunoiden takaa näkyi joku kurkistavan välinpitämättömän näköisenä meidän ajaessa ohi.

Vesikonmäessä isäntä kiristi otettaan ohjaksista ja hevonen yritti parhaansa mukaan ehtiä pois alta ettei reki tulisi jaloille. Siinä menossa ehdin nähdä vilauksen Korpikylän tienhaarasta kun jo oltiin alhaalla ja saman tien vastapäisellä mäellä. Sitten tuli rauhallinen metsätaival. Puut nuokkuivat lumen alla ja siellä täällä näkyi jäniksen jälkiä. Hevonen pisti hölkäksi, mutta tyytyi ylämäessä omaan tahtiinsa, jolloin minä kiipesin tielle ja juoksin perässä, ettei alkaisi palella. Näin matka jatkui tasaisesti ja varmasti. Vastaan tuli Vuottaan kyläaukea. Talojen savupiipuista nousi siellä täällä savua, joka kiemurteli hetken ja hävisi sitten omille teilleen. Pihoilla näkyi ihmisiä arkiaskareissaan. Jossakin pilkkoi isäntä tai poika halkoja villapaitasillaan, jossakin toisessa paikassa tuli emäntä navetasta, pisti oven tiukasti kiinni, käveli rapuille, sipaisi siellä muutamalla nopealla vedolla metlalla lumet tossuista ja varmuuden vuoksi vielä pyyhkäisi lumet pois rapuilta ja sitten hävisi ovesta sisään höyrypilven jäädessä osoittamaan, että äsken oli ollut liikettä ja talo asuttu. Vastaan tuli tienviitta, mutta sen kirkolle päin suuntautunut sakara oli saanut tuiskussa lumipeitteen enkä nähnyt tekstiä. Eikä sillä ollut väliäkään, sillä tiesin tarkalleen matkan pituuden. Tuli taas metsäinen väli ja sen takana nousi Riihisyrjän kylä. Lunta tuntui olevan entistä enemmän. Hevonen lepäsi välillä, mutta jatkoi sitten taas matkan tekoa kohti Ahjärveä, joka lumipeitteineen ja suurine aukeineen vaikutti oudolta. Vastaantulijoita alkoi olla enemmän ja minulle yhä oudompia. Pari kertaa saimme ajaa syvälle hankeen, kun tukkikuorma tarvitsi koko tien. Kerran pysähdyimme, kun isäntä tapasi tuttujaan. Yritin miesten keskustellessa kiertää pari lumipalloa, mutta lumi hajosi käsiin. Ennenkuin aika ehti käydä minulle pitkäksi jatkoimme taas matkaa ja tulimme tuota pikaa auratulle tielle. Siinä reki liukui mukavasti laidalta toiselle. Paikka paikoin oli kahden puolen niin korkeat lumivallit, että hevosen korvan nipin napin ylettyivät niiden tasalle. Muutamalta mäeltä näimme jo vilahduksen kirkon tornista, mutta sitten tuli taloja ja metsää ja torni hävisi hetkeksi tullakseen kohta taas uudelleen ja suurempana näkyviin. Eikä loppumatka kirkolle ollutkaan enää kuin muutaman minuutin asia, kun olimme sivuuttaneet viimeisen laajan peltoaukean.

Kirkonkylä oli täynnä elämää. Ihmisiä tuli ja meni, joskus hurahti ohi auto ja vielä useampia hevosia, joitten kulkuset kilisivät tuttua kilinäänsä. Varpusparvi nokki pörröisenä keskellä tietä, kuka ties mitä, pyrähtääkseen vähän syrjemmälle silloin, kun hevonen tai ihminen sattui tulemaan liian lähelle. Kauppojen ovet kävivät ja joka puolella kuului äänten surina. Ja kaiken tämän yläpuolelle kohosi hallitsevana ja ylväänä kirkko torneineen. Sen katolla oleva lumi ja ympäröivät hiljaiset puut täydensivät kuvaa, johon taivaalta alkoi verkalleen putoilla hämärää ja lumihiutaleita. Vasta nyt jälkeen päin alan ymmärtää, miten runsaasti tuo kuva sisälsi historiaa, tyyntä rauhallisuutta, itsepäistä uhmaa jotakin sellaista vastaan, jonka olemassaolo painosti tiedottomasti, mutta jonka läsnäoloa ei voinut havaita. Ja ennen kaikkea, miten elävästi tuo kuva muistuttaa mieliin kirkonkylän sellaisena kuin se oli rauhan ja sovinnon aikana.

Mielessäni on myös toinen päivä, tai oikeastaan yö. Ennen kuin se yö tuli, oli ehtinyt olla monta rauhan vuotta. Oli myös ehtinyt olla sota, joka oli mullistanut perin pohjin rauhallisen kirkonkylän ja pitäjän elämän. Oli tullut uusi rauhakin, mutta vain vaihtuakseen taas sotaan, joka jo monesti ennenkin oli järkyttänyt tämän pitäjän ja sen asukkaiden elämää. Oli kulumassa vuosi 1943 ja jouluun oli vain runsas viikko aikaa. Kivennapa oli yhä olemassa, vaikka sen asukkaat olivatkin hajaantuneet joulun viettoon ympäri Suomea, osa oli myös omilla asuinsijoillaan.

Olimme juuri Kivennavan kohdalla, vain sillä puolella rajaa, joka oli kuulunut toiselle valtakunnalle, mutta joka tällä kertaa oli saanut uuden omistajan. Yllättäen sain illalla tiedon, että joukko-osastoni siirretään tunnin kuluttua lepäämään. Paarin tunnin kuluttua olin jo autossa, joka oli yksi monista samassa tarkoituksessa ja samaan päämäärään matkalla. En tiennyt, minne matka vei, mutta olin utelias. Alussa maisemat pysyivät outoina. Täysikuu valaisi jäisen ja mutkittelevan tien ja autojen himmennetyt valokeilat paljastivat silloin tällöin huurteisen metsän. Lähes 20 asteen pakkanen pakotti nostamaan manttelin kaulukset pystyyn ja kääntämään selän menosuuntaan. Yllättäen havaitsin maisemassa jotakin tuttua juuri silloin, kun varpaani aloittivat kapinan kylmyyttä vastaan. Mielessä ehti käydä jo pieni epäilys, ennen kuin huomasin olevani tulossa Lipolaan rajan takaa. Pian tuli eteen tuttu maantie ja jotakin liikkui mielessäni huomatessani, että suunta vei kirkonkylään päin. Olin aina poikana suhtautunut pelonsekaisella kunnioituksella Lipolan ja Miettilän välillä olevaan suureen metsään, mutta tällä kertaa tunsin iloa kuin konsanaan vanhan ystävän tapaamisesta. Miettilä oli tuttu, totta kai, mutta jotakin uutta ja outoa oli myös tullut mukaan. Huomasin syyn, kun en löytänyt tuttuja taloja. Poikavuosien muistot heräsivät, kun näin tien laidassa tutun väärän koivun, jonka haarasta olin kerran löytänyt peipposen pesän. Niukka lumi peitti mäet, joissa olin katkaissut monet uudet sukseni ja jonka rinteillä olin saanut parhaat kuperkeikkani.

Tuttu maisema tuli vastaan Kauksamolla. Talot olivat sielläkin miten sattui, joko jäljellä vain kivijalka tai ei sitäkään. Tuttu ja jälkeen päin rakas koulupiha törrötti yksinäisenä ja viluissaan ja täynnä jotakin rojua. Maisemat vaihtuivat nopeasti. Vesikonmäki meni nytkin kuin vuosia aikaisemmin yhdessä hurauksessa. Metsä tuli taas vastaan ja sen mukana tulvi mieleen muistoja monista koulumatkoista, joita olin tätä sama tietä pitkin tehnyt. Tuli myös Vuottaa niin kuin aina ennenkin. Samat maisemat, mutta nyt oli talojen pihoilla autoja, kun ennen oli ollut hevosia. Ikkunoista ei vahingossakaan pilkistänyt valoa eikä lauantaista huolimatta tulvinut sieraimiin tuoreen piirakan tuoksua, joka aina ennen oli tehnyt lauantaista lauantain. Poissa oli tienristeyksestä tienviitta, jota katse jäi kaipaamaan. Mutta matka jatkui ja meni ohi metsäinen taival. Riihisyrjä tuli ja oli pian ohi ja tultiin Ahjärvelle.

Vauhti, joka alkumatkasta oli tuntunut hiljaiselta, oli nyt muuttunut lentämiseksi, niin ainakin mielestäni tuntui. Koko kylä meni ohitse ennen kuin huomasinkaan ja samalla oltiinkin siten kirkonkylässä. Kirkko ei ollut sama, jonka vuosia aikaisemmin oli hallinnut tienoota, mutta sama henki ja sama rauhallisuus uhkui senkin tornista. Kirkkotarhan puut vartioivat ympärillä ja kuun säteet tervehtivät meitä ikkunoista. Matka jatkui kohti Raivolaa. Täällä maisemat muuttuivat tasaisemmiksi ja minulle oudoimmiksi. Olin kuitenkin jo saanut tutustua nuoruusaikojen unohtuneiksi luultuihin muistoihin. Moni paikka ja rakennus oli hävinnyt, ei ollut tuttuja ihmisiä, jotka olisivat tervehtineet ja itse olin muuttunut, mutta kuitenkin tuo lyhyt silmäys oli riittävän pitkä osoittaakseen, että olin auttamattomasti kasvanut kiinni Kivennapaan, sen henkeen ja sen jokaiseen minulle rakkaaseen kohtaan. Matka vei minut kauas ja moneen paikkaan, enkä enää tuon kerran jälkeen ole nähnyt Kivennapaa.

Jokaisella ihmisellä on sisimmässään oma puutarhansa, jota hän vaalii ja hoitaa parhaan taitonsa mukaan. Sinne hän ei laske vieraita, se on avoinna vain niille, jotka osaavat antaa sille arvoa. Kivennapa ei ole nyt kivennapalaisten. Uudet isännät ovat taas ottaneet meiltä omaisuutemme, ja me olemme saneet väistyä. Mutta meillä on jotakin, jota ei ole muilla, meillä on Kivennapa muistoissamme. Sitä ei voida meiltä ottaa ja sen muiston lämmittäminä voimme elää missä tahansa tietoisina siitä, että meillä on yhteinen asia, Kivennapa.